Myladyn poika. Dumas Alexandre. Читать онлайн. Newlib. NEWLIB.NET

Автор: Dumas Alexandre
Издательство: Public Domain
Серия:
Жанр произведения: Зарубежная классика
Год издания: 0
isbn:
Скачать книгу
Rochefort!"

      "Ja oiva … mikä olikaan sen nuorukaisen nimi, josta minä tein

      Piemontin rykmenttiin kersantin?"

      "Planchet?"

      "Niin aivan. Mihin on oiva Planchet joutunut?"

      "Hän on nainut itselleen sokerileipurin myymälän Rue des Lombardsilta. Se poika on aina pitänyt paljon makeisista; nyt on hän siis porvarina Pariisissa ja ottaa arvatenkin osaa meteliin. Saattepa nähdä, että siitä veitikasta tulee neuvosmies ennen kuin minä olen kerinnyt kapteeniksi."

      "Rohkeutta, hyvä d'Artagnan! Juuri kun ihminen on pyörän alimmassa kohdassa, kääntyy se nostamaan hänet ylös. Kenties jo tänä iltana muuttuu kohtalonne."

      "Aamen!" virkkoi d'Artagnan pysähdyttäen vaunut.

      "Mitä teette?" kysyi Rochefort.

      "Olemme jo pian perillä, ja minä en tahdo näyttäytyä astumassa ulos vaunuistanne; me emme tunne toisiamme."

      "Olette oikeassa. Hyvästi!"

      "Näkemiin; muistakaa lupauksenne!"

      Ja d'Artagnan nousi jälleen hevosensa selkään ja ratsasti saattueen etunenässä.

      Viittä minuuttia myöhemmin tultiin Palais-Royalin pihalle.

      D'Artagnan vei vangin ylös pääportaita, eteishuoneen ja käytävän läpi. Mazarinin työhuoneen ovelle saavuttuaan aikoi hän juuri ilmoittautua, kun Rochefort laski kätensä hänen olalleen.

      "D'Artagnan", virkkoi Rochefort hymyillen, "tahdotteko, että tunnustan teille asian, jota ajattelin pitkin matkaa, kun näin väkijoukkojen katselevan hehkuvin silmin teitä ja neljää kumppanianne?"

      "Sanokaa pois", vastasi d'Artagnan.

      "Ajattelinpahan, että minun olisi vain tarvinnut huutaa apua, jotta koko saattueeni olisi revitty kappaleiksi, ja silloin olisin ollut vapaa."

      "Miksette siis tehnyt sitä?" sanoi d'Artagnan.

      "Enhän toki!" vastasi Rochefort. "Vannottu ystävyys! Voi, jos minua olisi ollut joku muu viemässä, niin enpä tiedä…"

      D'Artagnan nyökkäsi.

      – Olisikohan Rochefortista tullut minua parempi – ihmetteli hän itsekseen.

      Ja hän ilmoittausi ministerille.

      "Tulkoon herra de Rochefort sisälle", kuului Mazarinin kärsimätön ääni heti kun hänelle oli mainittu molemmat nimet, "ja jääköön herra d'Artagnan odottamaan; minulla on vielä puhuttavaa hänelle."

      Nämä sanat ilahduttivat d'Artagnania suuresti. Niinkuin hän oli itse sanonut, ei kukaan ollut pitkään aikaan tarvinnut häntä, joten Mazarinin harras takertuminen häneen nyt näytti onnelliselta enteeltä.

      Rochefortiin ei se sitä vastoin tehonnut muuta kuin että hän oli tarkoin varuillaan. Hän astui työhuoneeseen ja tapasi Mazarinin istumassa pöytänsä ääressä tavalliseen tapaansa puettuna, monsignoriksi nimittäin eli jokseenkin kuin siihen aikaan abbét, arvoltaan luostarinjohtajaa vastaavat hengenmiehet, paitsi että hänen sukkansa ja kauhtanansa olivat sinipunaiset.

      Ovet sulkeutuivat jälleen; Rochefort tähysti syrjäsilmäyksin Mazarinia ja kohtasi ministerin katseen, joka vilahti häntä vastaan.

      Ministeri oli yhä ainiaan sama, tukka hyvin suorittu, parta hyvin siistitty, puku hyvin pirskoiteltu hajuvedellä, ja keikarimaisuutensa johdosta ei hän näyttänyt ikäiseltänsä. Rochefortin laita taasen on toinen; ne viisi vuotta, jotka hän oli viettänyt vankilassa, olivat suuresti vanhennuttaneet tätä herra de Richelieun arvoisaa ystävää. Hänen musta tukkansa oli käynyt ihan valkeaksi, ja pronssinkarvainen hipiä oli väistynyt kalpeuden tieltä, joka näytti ilmaisevan voimien heikontuneen. Hänet havaitessaan pudisti Mazarin huomaamattomasti päätänsä, ja hänen sävynsä tuntui ilmaisevan:

      – Siinäpä mies, joka ei minusta enää näytä paljoonkaan kelpaavan.

      Vaitiolon jälkeen, joka oli toden teolla varsin pitkällinen, mutta tuntui Rochefortista vuosisadalta, otti Mazarin eräästä paperitukusta avoimen kirjeen ja näytti sitä aatelismiehelle:

      "Olen tässä avannut kirjeen, jossa te pyydätte vapauttanne, herra de

      Rochefort. Olette siis vankilassa?"

      Rochefort hätkähti kysymyksestä.

      "Minusta tuntui siltä", virkkoi hän, "että teidän ylhäisyytenne tiesi sen paremmin kuin kukaan."

      "Minäkö? En suinkaan. Bastiljissa on vielä joukko vankeja herra de

      Richelieun ajoilta sellaisia, joiden nimeäkään en tiedä."

      "Mutta minun laitani on toisin, monseigneur! Minun nimeni te tiesitte, koska minut teidän ylhäisyytenne käskystä siirrettiin Châteletista Bastiljiin."

      "Niinkö arvelette?"

      "Olen siitä varma."

      "Niin, tosiaankin luulen jo muistavani; ettekö te aikananne kieltäytynyt matkustamasta kuningattaren asialla Brysseliin?"

      "Vai niin!" virkahti Rochefort; "siinäkö se todellinen syy onkin? Sitä olen etsinyt jo viisi vuotta. Mikä tomppeli olenkaan, kun en ole sitä koskaan arvannut!"

      "Mutta enhän sano, että se oli vangitsemisenne aiheena. Ymmärtäkäämme toisemme, minä kysyin teiltä vain: ettekö te kieltäytynyt lähtemästä Brysseliin kuningatarta palvellaksenne, vaikka olitte suostunut käymään siellä kardinaalin asialla?"

      "Juuri sentähden, että olin ollut siellä kardinaali-vainajan asiamiehenä, en voinut palata sinne kuningattaren lähettinä. Asemani Brysselissä oli hirvittävä. Olin siellä Chalaisin salaliiton aikana urkkimassa hänen kirjevaihtoaan arkkiherttuan kanssa, ja minut oltiin jo silloin repiä kappaleiksi, kun minut tunnettiin. Kuinka siis olisin voinut uudestaan lähteä samaan kaupunkiin? Olisin vahingoittanut kuningatarta, enkä hyödyttänyt."

      "No, nyt näette, kuinka pahoin voidaan useasti tulkita parhaatkin aivoitukset, hyvä herra de Rochefort. Kuningatar näki epuutuksessanne pelkästään kiellon; hänellä oli kardinaali-vainajan aikana paljon syytä valittaa toimistanne, hänen majesteetillaan kuningattarella."

      Rochefort hymyili halveksivasti.

      "Juuri siitä syystä, että olin hyvin palvellut kardinaali de Richelieutä kuningattaren vastustajana, olisi teidän pitänyt huomata, monseigneur, että minä hänen kuoltuansa olisin yhtä hyvin palvellut teitä koko maailmaa vastaan."

      "Minuako, herra de Rochefort!" sanoi Mazarin. "Minäpä en herra de Richelieun lailla tavoittele korkeinta valtaa; olen pelkästään ministeri, joka en tarvitse mitään apureita, koska itse olen kuningattaren palvelija. Hänen majesteettinsa on hyvin herkkä; hän sai tietää kieltäymisenne, otaksui sen sodanjulistukseksi, ja ylemmyytenne oivaltaen käsitti hän vaarallisuutenne, hyvä herra de Rochefort, joten hän käski minun pitää teistä huolta. Siten jouduitte Bastiljiin."

      "No niin, monseigneur", muistutti Rochefort, "minusta tuntuu, että jos olen siellä erehdyksestä…"

      "Aivan oikein", keskeytti Mazarin, "kaikki tuo voidaan tietysti laittaa jälleen kuntoon. Te kykenette ymmärtämään erityisiä asioita ja kerran ymmärrettyänne suorittamaan ne taitavasti."

      "Sitä mieltä oli kardinaali de Richelieu ja ihailuni suurta miestä kohtaan lisääntyy yhäti siitä, että te suvaitsette sanoa samaa."

      "Se on totta", virkkoi Mazarin, "kardinaali oli hyvin ovela. Se ominaisuus tuotti hänen ylemmyytensä minuun nähden, joka olen yksinkertainen ja mutkittelematon mies. Minua vahingoittaa aito ranskalainen vilpittömyyteni."

      Rochefort puraisi huultansa, salatakseen hymynsä.

      "Käyn senvuoksi asiaan. Tarvitsen luotettavia ystäviä, uskollisia palvelijoita; sanoessani tarvitsevani tarkoitan, että kuningatar tarvitsee sellaisia. En tee mitään muutoin kuin kuningattaren käskystä, ymmärrättehän? Minä en ole kardinaali de Richelieun kaltainen valtias, joka kaikessa toimii omien oikkujensa mukaan. Eikä minusta