Koetettiin hajoittaa väkiryhmiä ja vaientaa huutoja; mutta kuten sellaisissa tilanteissa usein tapahtuu, joukot kasvoivat ja huudot saivat kaksin verroin kantavuutta. Määräyksiä annettiin parhaillaan sekä henkivartiokaartille että sveitsiläissotureille, jotta ne eivät ainoastaan pitäisi puoliansa, vaan vielä lähettäisivät patrulleja Saint-Denisin ja Saint-Martinin kaduille, missä yleisö näytti tunkeilevan tiheimmässä ja kiihkeimmillään; juuri silloin ilmoitettiin palatsissa Pariisin pormestarin tulo.
Hänet tuotiin heti puheille; hän tuli ilmoittamaan, että jollei kiireesti herjettäisi näistä vihamielisistä liikkeistä, olisi koko Pariisi kahden tunnin kuluttua aseissa.
Neuvoteltiin juuri, miten menetellä, kun kaartinluutnantti Comminges astui sisään revityin vaattein ja verisin kasvoin. Hänet nähdessään huudahti kuningatar kummastuksesta ja kysyi häneltä, mitä oli tekeillä.
Niinkuin pormestari oli äsken ennustanut, mielet olivat katkeroituneet ilmestymisestä. Katurahvas oli ottanut haltuunsa kaikki kirkonkellot ja alkanut kaiutella niitä. Comminges oli kuitenkin pysynyt lujana ja pidättänyt miehen, joka näytti olevan pääyllyttäjiä, varoitukseksi käskien hirttää hänet Trahoir-risteykseen.5 Sotamiehet olivat laahanneet hänet mukanaan, toteuttaakseen määräyksen; mutta hallien kohdalla oli heitä käyty ahdistelemaan kivillä ja piilukeihäillä. Kapinoitsija oli käyttänyt tätä hetkeä pujahtaakseen pakoon, päässyt Rue des Lombardsille ja syöksynyt taloon, jonka ovet oli heti lyöty murskaksi.
Tämä rajuus oli ollut tarpeeton, sillä rikollista ei saatu käsiin. Comminges oli jättänyt kadulle vartion ja palannut muun joukkonsa kanssa Palais-Royaliin, kertoakseen kuningattarelle, mitä oli tapahtunut. Pitkin matkaa oli häntä saateltu huudoin ja uhkauksin, useat sotamiehet olivat saaneet vammoja peitsistä ja pertuskoista, ja hänen omaan silmäkulmaansa oli osunut kivi.
Commingesin kertomus vahvisti pormestarin ilmoitusta. Ei voitu vastustaa vakavaa kapinaa; kardinaali antoi levittää yleisön keskuuteen tietoa, että osastot oli ainoastaan juhlamenojen vuoksi asetettu laiturille ja Pont-Neufille ja että ne olivat vetäytymässä pois. Kello neljän tienoissa ehtoopäivällä ne koottiinkin kuninkaallisen palatsin lähettyville. Järjestettiin vartiopalvelus Barrière-des-Sergentsin katupuomin ääreen, toinen Quinze-Vingtsin luo, kolmas Saint-Kochin ampumavallin juurelle. Täytettiin pihat ja pohjakerrat sveitsiläisillä ja muskettisotureilla ja oltiin valmiina.
Sillä kannalla olivat asiat, kun johdimme lukijamme kardinaali Mazarinin työhuoneeseen, joka oli aikaisemmin kuulunut kardinaali Richelieulle. Tiedämme jo, millä mielellä Mazarin kuunteli kansan nurinaa, joka tunkeutui hänen korviinsa asti, ja kiväärinlaukausten jumua, joka kaikui hänen kamariinsa saakka.
Äkkiä kohotti hän päätänsä puolittain rypistetyin silmäkulmin niinkuin päätöksen tehneenä, katsahti tavattoman isoon seinäkelloon, joka juuri löi kuusi, otti pienen kullatun hopeaviheltimen, joka oli asetettu pöydälle käden ulottuviin, ja puhalsi siihen kahdesti.
Seinäverhon peittämä ovi avautui äänettömästi, mustaan puettu mies läheni hiljaa ja pysähtyi nojatuolin taakse.
"Bernouin", virkkoi kardinaali edes käännähtämättä, sillä kahdesti vihellettyään hän tiesi tulijan kamaripalvelijakseen, "mitkä muskettisoturit ovat vartiovuorolla?"
"Mustat muskettisoturit, monseigneur."
"Mikä komppania?"
"Trévillen komppania."
"Onko ketään komppanian upseeria etuhuoneessa?"
"Luutnantti d'Artagnan."
"Lienee kelpo mies?"
"Kyllä, monseigneur."
"Anna minulle muskettisoturin asu ja auta minua pukeutumaan."
Kamaripalvelija meni ulos yhtä hiljaa kuin oli tullutkin ja palasi hetkisen kuluttua tuoden pyydetyn vaatetuksen.
Vaiteliaana ja mietteissään alkoi nyt kardinaali riisua juhla-asua, johon oli pukeutunut parlamentin istuntoa varten, ja vetää yllensä asetakkia, jota hän varhaisemmin Italiassa sotaretkillä oltuaan käytti jokseenkin luontevasti. Täysiin pukeisiin päästyään hän käski:
"Käy kutsumassa herra d'Artagnan."
Tällä kertaa meni kamaripalvelija ulos keskimmäisestä ovesta, mutta yhtä hiljaisena ja mykkänä kuin ennenkin. Olisi voinut luulla häntä varjoksi.
Yksikseen jäätyänsä katseli kardinaali itseään jotenkin tyytyväisenä kuvastimesta. Hän oli vielä nuori, tuskin neljänkymmenenkuuden ikäinen, sorearyhtinen, hiukan alle keskimitan; hänellä oli terve ja kaunis hipiä, tulinen katse, iso, mutta hyvin suhdittunut nenä, leveä ja majesteetillinen otsa, kastanjanruskea, hieman kihara tukka, parta hiuksia tummempi ja aina hyvin siistitty, joten hänen ulkomuotonsa sai erityistä komeutta. Hän sovitti nyt olalleen hankkiluksen, silmäili hyväksyvästi käsiänsä, jotka olivat hyvin kauniit ja joista hän pitikin mitä suurinta huolta, heitti sitten luotansa isot hirvennahkakintaat, jotka oli jo ottanut univormuun kuuluvina, ja veti sensijaan käsiinsä silkkisormikkaat.
Samassa avautui ovi.
"Herra d'Artagnan", ilmoitti kamaripalvelija.
Upseeri astui sisälle.
Tulija oli kolmenkymmenenyhdeksän tai neljänkymmenen ikäinen, lyhytkasvuinen, mutta ryhdikäs, laiha, silmät eloisat ja kerkeät, parta tumma ja tukka harmahtava, kuten usein sattuu, kun ihminen on havainnut elämän joko liian hupaiseksi tai liian tukalaksi, ja olletikin kun hän on hyvin tummaverinen.
D'Artagnan eteni muutaman askeleen sisemmälle työhuoneeseen, jonka hän tunsi, kerran oltuaan siellä kardinaali de Richelieun aikana; ja kun hän ei tässä huoneessa nähnyt ketään parempaa kuin oman komppaniansa soturin, loi hän tähän silmäyksen, joka heti keksi puvun alta kardinaalin.
Hän seisahtui kunnioittavaan, mutta arvokkaaseen asentoon, kuten sopi säätyhenkilön, joka oli elämänsä varrella usein saanut seurustella ylhäisten herrain kanssa.
Kardinaali tähtäsi häneen enemmän terävän kuin syvällisen katseen, tarkasteli häntä huomaavasti ja sanoi tovin vaiti oltuaan:
"Te olette herra d'Artagnan?"
"Niin olen, monseigneur", vastasi upseeri.
Kardinaali silmäili vielä hetkisen tätä ymmärtäväistä päätä ja näitä kasvoja, joiden tavattoman herkkyyden olivat vuodet ja kokemus tasaannuttaneet. Mutta d'Artagnan kesti tarkastuksen kuin mies, joka on ennen ollut paljoa läpäisevämpienkin katseitten tutkimana.
"Hyvä herra", virkkoi kardinaali, "te seuraatte minua, tai oikeammin minä teitä."
"Palvelukseksenne, monseigneur", vastasi d'Artagnan.
"Haluaisin itse katsastaa vartioita, jotka ympäröivät Palais-Royalin; luuletteko siitä olevan mitään vaaraa?"
"Vaaraako, monseigneur?" kysyi d'Artagnan hämmästyneenä, "ja mitä?"
"Sanotaan kansan olevan täydessä kapinassa."
"Kuninkaallisen muskettisoturin univormua pidetään suuressa kunniassa, monseigneur, ja joka tapauksessa otan minä kolmen muun kanssa ajaakseni sata tuollaista tolvanaa pakosalle."
"Näitte tietenkin, miten kävi Commingesin."
"Herra de Comminges on henkivartiorykmentissä eikä muskettiväessä", vastasi d'Artagnan.
"Toisin sanoen", huomautti kardinaali hymyillen, "ovat muskettimiehet parempia sotureita kuin kaartilaiset."
"Kukin pitää omaa univormuansa parempana, monseigneur."
"Paitsi minä, monsieur", virkkoi Mazarin hymyillen, "sillä te näette, että olen riisunut omani ja omaksunut teidän asunne."
"Hitto