–Kun ne eivät vain olisi liian köykäisiä, mutta koettaa tahdon.
Kun pastori oli poistunut ja rouva kuuli hänen menevän porstuan yli, kiiruhti hän panemaan oven säppiin ja vetäytyi karsinaansa sitä edelleen somistamaan. Mutta joka kerta, kun hän kuuli askelia porstuan loukkuvilla laudoilla, säpsähti hän ja keskeytti työnsä eikä rauhoittunut ennen kuin ei taas mitään kuullut.
IV
Miehet, jotka pastoria odottivat, istuivat pappilan vanhassa savupirtissä, jonka ikää eivät enää vanhimmatkaan ukot muistaneet. Arveltiin sen olevan niiltä ajoilta, jolloin ensimmäiset asukkaat etelästä tullen tänne vakinaisesti asettuivat. Luultiin siinä olevan kivijalankin, vaikkei sitä enää näkynyt. Huone oli leveä ja matala, katto luuhotti orsiensa päällä kuin musta sadepilvi syksyllä. Ikkunoita oli vain kaksi pienoista reikää, joista toinen pöydän päässä lasiruudulla varustettuna. Kun karsinaluukku oli suljettu, oli toinen puoli pirttiä pimeä kuin saunan lauteitten alus. Lauteet siinä oli ennen ollutkin, ja uuni oli vieläkin kiuas.
Joka kerta, kun pastori Martinus Olai astui tähän huoneeseen, muistui hänen mieleensä tapahtuma hänen aikaisemmilta lapsuutensa ajoilta. Samanlaisessa mustassa sijassa oli hän kerran elänyt hetken, joka vieläkin hänen mieltään karmi. Hänen äitinsä oli eräänä yönä vienyt hänet tietäjän saunaan, saadakseen selkoa siitä, mikä hänen pojastaan oli tuleva. Rumpua päristäen ja kamalasti ulvahdellen ja silmiään mulkoillen oli mies vähitellen mennyt tainnoksiin, kaatunut selälleen lattialle ja vaahto suussa ja kämmeniään yhteen lyöden alkanut ennustaa, että pojasta oli kasvava sukunsa suuri ja maan kuulu, että hänestä oli tuleva tietomies ja taikoja mainio. Mutta poika oli ollut pelkoonsa menehtyä, oli karannut kotoaan ja juossut pappilaan itkemään.—»Tehdään sinusta vain tietomies», oli rovasti sanonut ja opettanut hänet lukemaan. Pojan opinhalu ja hyvä pää vaikuttivat, että rovasti auttoi häntä kouluun, ensin Ouluun ja sitten Turkuun. Kuta enemmän hän oppia sai, luki ja tutki, sitä kamalampana tuo muisto hänen mieltään painoi. Sellaisessako pimeydessä hänen kansansa vaelsi, noin synkkiäkö sen keskuudessa tapahtui? Vielä nytkin se välistä kammotti häntä niin, että oli kuin pahat henget olisivat hänen ympärillään kiisseet. Silloin ymmärsi hän täydellisesti vaimonsa kammon näitä salamyhkäisiä sydänmaan asukkaita ja näitä synkkiä seutuja kohtaan, ja hänet valtasi välistä tunne, että ne kaikki olivat täällä noitia ja velhoja.
Mutta joka kerta, kun sellainen tunne uhkasi hänen mielensä täyttää, pudisti hän sen pois äänettömällä uhkauksella, että säälittä ja armotta hän on käyvä pahoja henkiä karkoittamaan, vaikkakin ne tulta hänen päälleen tuiskuaisivat. Joskus hänkin, kun työalansa laajuutta ajatteli, tunsi joutuvansa samanlaiseen mielentilaan kuin vaimonsa ja ajatteli, eikö ehkä olisi ollut parempi jäädä Turkuun. Mutta pian siitä aina päästyään oli hän joka kerta elämänsä kutsumuksesta yhä selvemmällä, hän seisoi lujana ja suorana, ja silloin oli hänestä, niinkuin mustain karsinain peikot jo olisivat hänen kantapäänsä alla kiemurrelleet.
Seisoalleen nousten ja lakit päästään pyyhkäisten tervehtivät miehet häntä hänen tupaan astuessaan. Lakea tavoitti hänen tukkansa matalassa huoneessa. Käteltyään miehiä asettui hän pöydän päähän istumaan.
–Vähän olen vielä ehtinyt teihin ja muihin seurakuntalaisiin tutustua, puhui hän heille. Ymmärrän, ettette ole ennen voineet saapua tänne kaukaisilta perukoiltanne. Vasta täksi päiväksi olen saanut tänne kootuksi teidät, joita minulle on mainittu pitäjän parhaina ja kristillismielisimpinä miehinä, keskustellakseni kanssanne tärkeistä seurakuntaamme koskevista asioista ja saadakseni teiltä tietoja sen tilasta. Sanon teidät sentähden tervetulleiksi ja toivotan teille rauhaa Herrassa Jumalassa ja Vapahtajassamme. Terve tuloa teille!
–Jumala antakoon sitä samaa sinulle itsellesi ja sinun huoneellesi, virkkoi seisoalleen nousten ja kumartaen vanha, vaaleapartainen, kirkkoherraa lähinnä oleva mies.
–Nimenne kyllä tiedän, mutta en tiedä, kuka teistä mitäkin kantaa.
He esittelivät kukin itsensä ja mainitsivat asuinpaikkansa. Vanha mies, Antero Vaaralainen, asui suurien selkien takana neljä penikulmaa kirkolta etelään. Toinen suuri, jyhkeä ja paksuluinen kuin satain vuosien petäjä, asui kahdeksan penikulmaa pohjoiseen.
–Viisi vuotta on siitä, kun kirkossa kävin.
Kolmannen, nuorenlaisen, solakan ja avosilmäisen isännän talo oli lännessä toisen pitäjän rajaa vasten. Mutta idän kulmalta ei ollut ketään saapuvilla.
–Se on sitä Korpivaaran kulmaa, kastamatonta kansaa, selitti Vaaralainen.
–Ovatkos kaikki teidän seutujenne lapset kastetut? kysyi pastori.
–Eivätpä ole, vastasi Vilhelmi Kailanen, pohjan mies. Täytyy odottaa, että itse kirkolle hiihtävät. Taitaa olla nytkin kymmenkunta poikaa, jotka ovat tänne kastettaviksi tulleet.
–Tuotakoon heidät tänä iltana luokseni, tahdon puhua heidän kanssaan; kaste toimitetaan huomenna kirkossa ennen jumalanpalveluksen alkamista. Mutta eikö entinen pappinne kulkenut seurakunnassa?
–Harvoin kulki, sairas oli ja saamaton vanhoillaan. Silloin tällöin piti lukusia, missä sattui, mutta etäisemmillä perukoilla ei koskaan.
–Onko teidän tietenne kuollut paljon lapsia kastamattomina?
Miehet katsoivat toisiinsa ja heistä nuorin, länsipitäjän mies, Heikki Haavisto virkkoi, että ketä kuollut lie, kastamattomina niistä oli suurin osa kuollut.
–Miksei ole panta hätäkasteeseen?
–Ei ole osattu niitä lukuja lukea eikä ole uskallettu pyhiä sakramenttejä käyttää, jos mikä riena siitä vielä tulisi.
–Onko teillä kirjoja ja osaatteko kaikki lukea?
Länsipitäjän mies, Heikki Haavisto, vastasi:
–Meillä juuri lienee, jotka nyt tässä olemme, mutta ei monellakaan muulla.
–Ettei sellainen surkeus kuin lasten kastamattomuus saisi heidän sielujensa vahingoksi jatkua, niin annan minä teille ja kaikille, jotka siihen kykeneviksi huomaan ja joiden elämä on siveä ja nuhteeton, vallan ristiä ja pyhään kasteeseen panna kaikki ne lapset, joiden luullaan kuolevan, ennenkuin papillinen kaste heille voidaan antaa. Itse tulen minä määräaikoina matkustamaan seurakunnassa papillisia toimia pitämässä. Teidät nimitän minä lukutaidon opettajiksi ja kirkollisen järjestyksen ylläpitäjiksi, kuudennusmiehiksi eli ontereiksi kunkin paikkakunnallenne, niin paljon kuin voimanne riittävät. Tässä myös lahjoitan teille nämä kirjat, Uudet Testamentit itsellenne ja »Lasten parhaat tavarat» lapsillenne, sekä omillenne että sen verran kuin ulottuu muiden lapsille, joita teidän on opetettava niitä lukemaan. Ottakaa nämä!
Miehet astuivat kukin vuorollaan pöydän eteen ja vastaanottivat juhlallisina ja totisina kirjat, jotka pastori heidän kankeihin käsiinsä pisti.
Kun kaikki taas olivat istuutuneet, virkkoi Vaaralainen:
–Hyvin on tarpeen, että kirjoja annat, kovin on ollut usko heikkoa täällä ja opetus leväperäistä. Kiitämme sinua kirjoistamme ja toivomme, että meitä opastaisit. Vähän me tiedämme ja pimeydessä vielä vaellamme.
Hän oli liikutettu, ja hänen kätensä vapisivat vähän, kun hän kahden kouran puristi kirjapakkaa, jonka oli saanut.—Sama salainen liikutus, joka näkyi vain siinä, että mikä pyyhkäisi hiukset otsaltaan, mikä sipaisi suutaan tai partaansa kosketti, oli vallannut muutkin. Kirkossa olivat he äsken kuulleet hänen puhuvan ja toimitusta pitävän tavalla, jota eivät olleet ennen nähneet. Sitä kaunopuheisuutta, sanain selvyyttä ja voimaa, sitä varmuutta ja vakavuutta ei ollut entisillä papeilla ollut. Ymmärtämättömiä, outoja asioita oli se entinen oudonsekaisella kielellä puhunut ja lopulta ollut heikkoutensa tähden kaikkeen kykenemätön. Niinkuin lapset vanhempainsa puhetta seurasivat he nyt hänen sanojaan ja liikkeitään riippuen kuin kiinni hänen huulillaan. Tällä oli ryhtiä asennossaan, hän oli pitkä kuin korpikuusi,