–Hullu omia töitään kiittää, sanoi muudan miehistä.
–Vaikk' olet, Tiera, itsekin kehunut, mitä olet pajassani teettänyt.
–Vähän taitaisi rautasi tehota, jos ei muu tehoisi.
–Mikä muu se sitten paremmin tehoisi?
–Luetathan itsekin nuolesi Panulla.
–Osaisin ne minäkin lukea, mutta kun minulla ei ole niitä mujuja … sillä on lemmolla niin mainiot mujut, joihin kastelee … sanoisit, Panu, kerran, miten mujusi laitat.
–Liian olet vanha tietäjän oppiin, vastasi Panu.
–Aina ne muutkin mujuja keittäisi, mutta ei ole sanoin suolaajata, puuttui puheeseen Ilpo, vanha, harmaapartainen, tihrusilmäinen äijä. Sanoissa ja taioissa se on se, joka tehoo.
–On se vähän miehen kädessä ja silmässäkin, intti yhä Kuisma.
Miehet katsahtivat Panuun, ikäänkuin odottaen häneltä vastausta.
–Silmä teroo taiasta, ja käsivarsi vakaantuu, virkkoi hän ja lisäsi:– Ja on siinä vähän muutakin voimaa.
–Jota ei joka mies tiedä eikä opi tietämään, jolla ei ole niitä lahjoja, säesti Ilpo ojentavasti.
Jouko oli sillä välin järjestänyt nuolensa, kiinnittänyt jousensa jänteen ja haettuaan suksensa käsiinsä, sujahutti hän sanaakaan sanomatta metsän peittoon.
Toinen toisensa perästä olivat miehet kohoilleet pystyyn ja asettuneet nuotion ääreen mikä mitenkin päin jäseniään lämmittelemään. Ne olivat kaikki tuuheapartaisia, useimmat rotevia miehiä, puettuina samalla tavalla kuin se, joka oli heidät herättänyt ja jota kaikki näkyivät johtajanaan kunnioittavan—se vain eroa, että muiden kauhtanat eivät olleet punaisella reunustetut.
Kuisma otti padan kuusen oksasta, ahtoi sen lunta täyteen ja ripusti puuvipuun nuotiotulen päälle.
–Joko lienee päivä missä asti tulossa? kysyi joku miehistä.
–Ei ole kaukana enää, johan tuolla aholla lumi sinertelee, arveli toinen.
–Eiköhän olisi paras heittäytyä suksilleen ja lähteä heti paikalla painaltamaan?
–Vielä sinne ehditään, ei ole enää kuin aamurupeaman hiihto, ja vastahan on tänään aattopäivä.
–Tulleeko paljon ostajia markkinoille?
–Nahkain ostajia luulen tulevan, arveli Panu,—niin ainakin vouti päätteli syksyllä tavatessani. Mutta tulipa heitä tai ei, kun ei ole mitä myydä … tuoss' ovat koko heimon vuosinahkat.
–Onhan niitä siinäkin … mutta yhähän vähenee vilja metsistä. Minne lieneekään Tapio karjansa ajanut?
Joka kerta, kun siitä tuli puhe, ja useinhan tuli puhe metsänriistan vähenemisestä, otti vanha Ilpo siihen syytä selittääkseen.
–Tietäähän sen, minne se ne ajaa: mennessään vie, kuljettaa edellään näiltä mailta poistuessaan eikä käy kuin välistä vanhoilla sijoillaan, mutta ei ota silloinkaan parasta väkeään kerallaan. Ja syy kyllä tiedetään.
Ja ikäänkuin odottaen Panulta vahvistusta puheelleen, jatkoi hän, tuon tuostakin häntä silmäten:
–Syy kyllä tiedetään. Ei lepytellä enää Tapiota, ei uhrata ukon iloksi eikä miellytellä Mielikkiä yhtä ahkerasti kuin ennen … ei tehdä taikoja metsään mennessä, ei tärkeitä menoja noudateta, vaan huolettomasti ja varautumatta röyhkeästi metsään mennään … ei osaa haltija pelätä, tekee mitä tahtoo, antaa minkä antaa … on niitäkin, jotka pyhillä vuorilla pyydystelevät … kummako, jos vanhus vihastuu ja muuttaa muille maailmoille asumaan. Siin' on syy viljan vähyyteen— vai mitä arvelet, Panu?
–Niin on, kuin Ilpo puhuu. Paha on, kun ei omia jumalia palvella, mutta pahempi vielä, kun vieraita suositellaan. Ei tahdo Tapio niistä, jotka muukalaisilta apua anovat. Ristin-Kiesus on tunkenut Tapion metsiin, häntä siellä monet jo avukseen huutavat, mutta jos ei häntä jo ajoissa rajalta käännytetä, niin ei ole kohta jalan neljän hyppivätä, ei pahaista jäniksen poikaa Tapion vainiolla, joka…
Miehet kuuntelivat hyväksyvällä hartaudella esimiehensä puhetta, kun Kuisma teki nopean varottavan liikkeen kädellään.
–Mitä nyt?
–Olehan vaiti ja anna tänne jousi!
Jousi kulki kädestä käteen, Kuisma tarttui siihen jäsentä liikauttamatta ja jännitti sen; kuului heikko helähdys ja jänis, joka korvat pystyssä oli kuukkinut metsästä melkein tulen ääreen, kellähti rääkäisten hangelle.
–Suotta tässä Tapiota soimailette, sanoi Kuisma, jänistään jaloista riiputtaen.
–Lieneekö nuo enää Tapion jäniksiä, jotka tällä puolen Rajavaaran koikkivat.
–Kenenkäs sitten?
–Ristin-Kiesuksen parasta karjaa on jänis, ristiturpa, ja toinen harakka, silkkiselkä!—nauroi Panu yleisen hilpeyden vallitessa. Nyt sinut hukka perii, kun papin karjaan koskit!
–Pataan papin keitto!—ja Kuisma valmistautui jo nylkemään jänistä.
–Maltahan, mies, huusi Panu, ilkamoinen ilme kasvoissaan.
–Mikä hätänä?
–Annatko minulle riistasi, niin vien papille uhriksi, että leppyy?
–Mutta jos ei lepykään jäniksestä?
–Niin ammutaan hänelle sitten harakka.
–Et niin vähällä Ristin-Kiesusta lepytä … katso, ettei vaadi itseäsi sinua, salojen parasta miestä uhriksensa, niinkuin kerran kuului oman poikansa vaatineen, kun mielensä vihoittivat.
–Mutta olipa se sillä kertaa poroon tyytynyt, joka oli sarvistaan pensaaseen takertunut.
–Kuuluu olevan ankara mies tämä nykyinen pappi. Uhanneen kuului jo heti tultuaan Karjalan vanhan tiedon hävittää, ajaa tiehensä tiedon ja tietomiehet ja pakottaa kaikki omaan uskoonsa, hävittää uhrilehdot ja hakata maahan pyhät karsikot.
–Vai hakata maahan pyhät karsikot! matki Panu. Sitten lisäsi hän totisemmin:—Ovatko miehet niin mitättömiä, etteivät torju turjalaista luotaan, jos semmoisin tuumin tulisi?
–Torjuvatpa tietenkin.
–Olen monesti sanonut, ettei vieraista valloista hätää, niin kauan kuin miehet miehuutensa pitävät ja tietänevät tehtävänsä.
–Aiotko käydä puheillaan?
–Senpähän nähnen.
–Loihdi suohon suuta myöten, niittyhyn nivuslihoista tai nosta suuri tuuli ja lennätä niin pitkälle, kuin länttä riittää, lasketteli Kuisma.
–Kuisma se keinot tietäisi, naurahtelivat miehet.
–Minkäs teet?
–Ei ole pakko siitä puhua eikä tarviskaan, vastasi Panu kuivasti.
–Eikä ole muiden asia sitä Panulta kysellä, lisäsi Ilpo, Panun ainainen säestelijä. Kyllä kaikki hyvin käy, kun häntä tottelemme.
–Sen tietää, että häntä tottelemme, vahvistivat miehet.
–Ei minua totella tarvitse, kun vain otatte vaaria vanhoista menoista, uhraatte aikananne haltijoille, teette temput täsmälleen, niinkuin olen tekemään neuvonut—silloin metsola aarreaittansa avaa ja Ahtola antimiaan jakaa. Minäkin parastani koetan, teen minkä taidan tietoni avulla enkä kateista huoli, vaikka tiedänkin monen minua kadehtivan ja vihan kierontamin silmin katselevan.
–Eivät sinua muut kadehdi eikä vihaa kuin Reidan suku, alkoi Ilpo. Koko muu Karjala on puolellasi. Mitä ne muutamat huonokuntoiset monia vastaan. Huonosti olisivatkin asiat, jos et olisi melaan tarttunut. Mitä taisi Reita? Lovehen lankeili, menneitä muisteli ja tulevia tutki, mutta