Panu tarkasteli vaimoa, antoi hänen hätäillä ja virkkoi sitten:
–Taidat olla se sama, joka viime talvena sanoit ennen itse kuolevasi kuin Korpivaaran tietäjältä lähdet apua hakemaan.
–Älä nyt sitä muistele… mikä lienee mieleni sokaissut.
–Mene sen pappisi luo, jota odotit… Nythän se on tullut.
–Eihän se mitään mahda…
–Mahdankos minä?
–Sinä mahdat … voi, kyllä sinä mahdat … se kuolee, jos et tule … minä annan vaikka ainoan lehmäni, jos tahdot.
–Viehän sitten voudin saunaan, sinne vanhaan uhrilehtoon… Jos on aikaa, niin tulen. Mutta muista se, ettet kenellekään hiisku sanaakaan, muuten ei taika tehoa.
Vaimo lähti juoksujalassa jäältä. Panu kääntyi itsekseen hymyillen nahkain ostoa järjestämään.
–Tuokin ristitty, naurahti hän, asuu ihan kirkon nurkkajuuressa…
Yht'äkkiä muisti hän jotakin nähdessään poikansa miesjoukossa. Otettuaan hänet syrjään virkkoi hän:
–Minä tarvitsen kolme vaskirahaa kolmen kuninkaan valtakunnasta, yhden kustakin. Tarvitsen ne sairaan pesuveteen pantavaksi. Tuoss' on riksi, vaihda sillä yksi raha tuon ryssän reestä, toinen saksalaiselta, joka saippuoita kaupittelee, ruotsin raha on mulla itselläni. Ja kun näet meikäläisiä, sano, että odotan nuottakodan kupeella.
VI
Ilta alkoi pimetä, ja vähitellen tyhjeni jää. Siellä täällä nuuskiskeli vain jokin tuuheakarvainen koira rekien sijoja, ja hoilotteli joku kotiteko-oluesta juopunut markkinamies. Vähitellen vetäysivät nekin maihin, eikä kuulunut enää muita ääniä kuin kosken kohina suvannon päässä.
Samassa kun päivä pimeni, syttyi tulia taloissa, rannoilla ja metsissä. Huoneita kun oli vain vähän ja nekin vuokratut rikkaimmille ja kaukaisimmille kaupustelijoille, täytyi suurimman osan markkinaväestä viettää yönsä päivänsä taivasalla. Sakea, suojaava kuusikko rannalla oli kuin sotaleiri nuotiotulineen, joita roihusi vieri vieressään kiinni. Metsä, josta ei saanut puuta kaataa, oli ikivanhoista ajoista tähän tarpeeseen rauhoitettu. Vuoteena oli makaavilla havuja, niiden päällä nahkoja ja peitteenä taas nahkoja niillä, jotka niitä tarvitsivat. Lappalaiset ja muut, joilla oli poroja, olivat niiden kanssa sijoittuneet vähän ylemmä rannasta petäjikkökankaalle, jossa kasvoi jäkälää.
Suuren kankaalle kaatuneen hongan kylkeen oli sijoittunut puolikymmentä miestä. Suuri tervasnuotio roihusi heidän keskellään valaisten laajalti harvaa metsää, jossa puuhun kytketyn poron sarvet häämöttivät.
Ympäriltä kuului toisten porojen kellojen kilinää, ja silloin tällöin usahti koira metsässä estäen irtaimia liian kauaksi loittonemasta. Miehet olivat juuri ateriansa lopettaneet, siirtäneet padan hankeen kannon päästä ja istuutuneet höyryävän oluthaarikan ympärille, jonka sisältöä olivat padassa lämmittäneet. He olivat kaikki poronnahkoihin puetuita, mustanpuhuvia ja pieniä, vaikka joukossa oli joku kookkaampikin.
–Huonot markkinat! virkkoi miehistä muuan.
–Eihän ollut meillä paljon myydäkään.
–Jos olisi odotettu huomiseen, ehkä olisi hinta noussut.
–Tuskinpa olisi, ainahan se on aattona ylinnä. Eikä kuulu tulevan ulkolaisia ostajiakaan.
–Mistä sen oikein kuulitkaan, Hilppa?
–Panulainen sanoi voudin miesten tienneen.
–Siinä oli! Ne vanhat liittolaiset! Pyyhitään, miehet, partojamme.
–Olipa tuo nyt tuon vertaisilla hintana mikä tahansa … emmehän ole oikeastaan kaupantekoon tulleetkaan.
–Tokkohan tulee Reita?
–Lupasi tulla.
–Tunsiko sinut, kun häntä puhuttelit?
–Mistä olisi minut tuntenut. Poikanenhan tuo vielä oli lähtiessään … ei ollut pulkassa pysyä, kun häntä kyyditsin vetten taa. Esteli ensin tullakseen, mutta sitten lupasi.
–Hänen äitinsäkö kuului kuolleen?
–Kuolleen kuului.
–Hullu sitäkin, kun jätti heimonsa ja lähti muualta apua hakemaan.
–Ei se sanonut silloin uskaltavansa tälle puolen vesien jäädä, niin pelkäsi Panua.
–Olisi heidät piilotettu. Mutta olla sillä Reidalla isänsä luonto, niin muuttuisivat tässä menot.
–Kun ei vain Panu kerkiäisi saada pahaa aikaan. Jos lumoaa tai lopettaa?
–Ei sen taiat Reitaan pysty. Ei sanonut poika pelkäävänsä.
–Täällä on mies! huudahti iloinen ääni pimeässä, ja samassa paarusti kaksi miestä puitten välitse tulen piiriin.
–Terveheksesi, Reita! huudahtivat miehet. Käy istumaan keskellemme, tuoss' on poron talja puun tyvellä. Juomme tervehdykseksesi!
–Juomme tervehdykseksesi!
–Tunnetko meidät kaikki!
–Äiän tuntenen, äijeä en, vaan kuulenhan teidät kotipuoleni miehiksi.
–Kauan olit maailmalla, lienet missä asti matkannutkaan?
–Läpi Suomen olen kulkenut, Turkuun tulin, siellä kuoli äiti ja siskot, minä nuorin eloon jäin.
–Panulassa on siskosi orjana.
–Vai ei ole Annikkia hengiltä pannut?
–Ei olisi annettu orjaksi, mutta metsästä löysi ja hallussaan piti. Mutta hänen ei lienekään aivan huono ollakseen; hyvä on emäntä heimolaiselleen kuten muillekin; pitää lasta kuin omaansa. Muistatko lähtösi?
–Enhän paljon muuta muista, kuin mitä äiti kertoi. Heimot riitautuivat, syntyi viha, isäni tapettiin. Eivät meitä jaksaneet suojella sukulaiset, pois täytyi paeta.
–Huono se oli teko suvultamme, mutta heikkoja oltiin silloin. Nyt ovat miehet muuttuneet ja miehet miehistyneet.
–Mitenkäpä lienevät? Kahta mahtavampihan lienee Panu nyt; pappiakin uhkaa.
–Kuule, kun haastan, vai haastaako joku muu?
–Haasta, Aslo, sinä parhaiten tiedät, sinä kielevin miehistä.
–Ja tuumissa taitavin … haasta!
Hän, joka koko ajan oli keskustelua johtanut, nuorenpuoleinen mies, alkoi:
–Toistakymmentä vuotta on nyt Panu hallinnut, pitänyt anastamaansa valtaa kuin paras pajari. Uhria uhrauttaa, taikoja teetättää, uhrimenoilla kansaa rasittaa, mutta kansa on kyllääntynyt, eikä lähde apua Panun uhreista eikä taioista. Eivät ole haltijat hänen vallassaan, ei ole Tapio kuulevinaan, eikä mielly metinen Mielikki. Paljon povaa, arpoo, ennustaa, taikoo, mutta ei ole oikeita tietäjän tietoja, eivät kuule jumalat, eivät anna vastauksiaan isäin henget, kun ei kykene heidän luonaan käymään, ei taida loveen langeta. Toista oli isäsi. Sen tiedot olivat perintötietoja, tarkka oli hänen aavistustensa vainu, häntä haltijat lempi. Kaivaten häntä muistaa kansa, alkaa nurista jo Panun omakin heimo. Sinua vuottavat, ja sinua vuotamme me. Tule sinä takaisin, sinut huudamme ensi käräjissä tietäjäksi.
–Minut tietäjäksi?
–Sinutpa tietenkin. Vanhaa sukua olet, voimaa on verissäsi, tietosi synnynnäistä, sinulla on isäsi neuvot, jonka oppiakin jo kävit.
–Sen jälkeen olen käynyt parempaa oppia.
–Sitä parempi.
–Olen kastettu!
–Ka,