Hänen erään reen luona seistessään ajoi siitä sivu täyttä karkua muuan torniolainen poromies. Huomattuaan Panun heitti hän hihnan poron selältä maahan ja hyppäsi pulkastaan. Asettuen tietäjän eteen ja tarkastellen tätä huusi hän:
–Vai sinä se olet se maan kuulu tietoniekka? Terveisiä Lapista! Et sinä sentään Lapin velhoille vertoja vedä!
–Enhän pyrikään, kuomaseni!
–Kuomaseni! Koira kuomasi … mutta minä en usko tietäjiin, minä uskon paaviin!
–Ei ole enää paavin usko oikea usko, huomautti joku mies kehästä, joka oli siihen ympärille syntynyt.
–Kenenkäs on oikea?
–Luteruksen.
–Sitten minä uskon siihen, mutta noitiin pilasen—ja hän kääntyi perin ja teki häpäisevän liikkeen Panun edessä. Panu kääntyi pois, mutta silloin huusi pohjalainen hänen jälkeensä:
–Älä mene, Panu pahanniminen, osta poro! Älä mene, kuuletko!
Mutta kun Panu ei ollut kuulevinaan, juoksi mies hänen jälkeensä, tempasi lakin hänen päästään ja painoi sen omaan päähänsä:
–Tämäkö on se tiedon lakki? Nyt olen minä yhtä hyvä tietäjä kuin sinäkin!
Panu koppasi lakkinsa pois ja sysäsi luotaan juopuneen miehen. Tarttuen sitten hänen poronsa kuonoon, puhalsi hän sitä sieraimiin ja virkkoi piloillaan, niinkuin näytti:
–Aja koskeen isäntäsi!
Pohjalainen hyppäsi pulkkaansa ja huusi mennessään:
–Jos ajaakin, niin ei se sinun käskystäsi aja. En pelkää taikojasi!
Hän ajoi täyttä laukkaa poispäin jäätä pitkin.
Ryhmä hajosi, ja Panu jatkoi kävelyään. Hän oli keksinyt loitompaa voudin tuuhean turkiskauluksen ja meni häntä tapaamaan.
Vouti oli suuri, lihava, pitkäviiksinen herra, puoleksi sotapuvussa. Päällä oli hänellä väljä sudennahkaturkki, jonka vyötäisiä sitomassa oli paksu hirvennahkahihna ja siitä riippumassa pitkä, käyrä miekka. Kaikki, joita hän puhutteli tai joiden ohitse hän kulki, paljastivat päänsä hänen edessään. Hän kulki kuin halliten markkinapaikalla, tarkastellen, järjestellen ja toruenkin, kun sille päälle sattui. Nähtyään Panun viittasi hän häntä luokseen. Panu lähestyi häntä kumarrellen ja avopäin. Armollisesti otti vouti hänet vastaan.
–Panehan lakki päähäsi ja kerro mitä kuuluu. Mitäs nyt nahkoista tarjotaan?
–Ei ole vielä mitään tarjottu, kun ei ole kysyttykään.
–Onkos paljon nahkoja?
–Ei ole paljon … mikähän lienee pari ahkiollista.
–Sano kymmenen, sinä vanha kettu.
–Huonot taitaa tulla markkinat, kun ei ostajiakaan näy.
–Ja minä sanon, että hyvät tulee. Nahka nousee vielä toisen puolen hinnassa. Tulee kuninkaan ostaja.
–Joka sille saanee myydä…
Vouti kuiskasi jotakin Panun korvaan.
–Tehdään vain, jos teidän armonne suostuu.
–Suostuinhan viime talvenakin. Onko sinulla miehet varattu?
–On kymmenkunta.
–Se riittää. Minä annan rahat. Ennätätte hyvinkin ostaa edeltäkäsin. Ne eivät ole täällä ennen iltaa. Mutta nyt minä vaadin paritsat, en suostu enää ilman antamaan.
–Ka, enhän minä paritsoitta. Paljonko tahdot?
–En tahdo rahassa mitään.
–Ka, missäs sitten, jos et rahassa?
–Onko sinulla monta karhua kierroksessa tänä vuonna?
–On kolme.
–Sano viisi! Tahdon kaikki viisi karhua siitä rahasta, minkä nyt lainaan, ja avusta, jota annan. Näiden on sinun annettava rauhassa maata maaliskuuhun asti. Silloin tulen tappamaan. Itsesi ja suksimiestesi tulee olla minulle ja miehilleni apuna ajossa ja majoittaa meidät niinkuin ennenkin.
–Niinhän toki, kuten vain parhaiten voidaan.
–Ja sitten … mitä sinä, moukka, sinne suu auki töllistelet!—ärjäisi hän muutamalle talonpojalle, joka häntä katseli, mutta nyt säikähtäen vetäytyi syrjään,—sitten tahdon minä paljon paremman saunoittajan kuin viime vuonna.
–Hyvähän se oli. Kylän pullehin emäntä.
–Vanha akka oli. Nyt tahdon Annikin, sen tytön, joka on orjana talossasi.
–Kovin on nuori vielä ja toiselle luvattu…
–Sen parempi.
–Enhän tiedä, lähteekö saunoittamaan.
–Ellet anna, jääkööt kauppamme.
–Älkäähän, parastani koetan.
–Lupaatko varmaan?
–Luvatahan saanen.
Vouti vei Panun leveälle reelleen, jonka eteen oli komea ori valjastettu, otti kuomin taskusta pussillisen hopeariksejä ja luki niitä ison koon Panulle.
–Mutta katsokin, ettei karhuja peloitella makuuksistaan, varoitteli vouti vielä. Oletko manannut metsän väen vartioimaan?
–Manatut ovat, jos eivät paremmat manaajat pois säikyttäne.
–Mitkä paremmat?
–Täällä on teillä kovat manaajat, sanoi Panu ja viittasi päällään pappilaan päin.
Vouti rehahti nauramaan.
–Sen manuista, sinä irvihammas! Ei sen jumalat näissä asioissa auta.
–Autatteko meitä, jos alkaa ahdistaa, niinkuin on uhannut?
–Niin kuuluu tehneen. Mutta ole huoletta. Minä olen kaikkien niiden ystävä, jotka antavat kuninkaalle, kuin kuninkaan on ja—minulle kuin minun on. Onko sinulla veronahkat?
–On … ja vähän päällekin.
Vouti aikoi mennä, mutta vielä oli Panulla asiaa.
–Tuota, kuulehan … annathan saunasi?
–Aiotko siellä taas taikojasi tehdä…
–Täytyyhän auttaa tarvitsevia…
–Saanethan tuon. Mutta katso, ettei tule puheita.
Silloin syntyi hälinää jäällä, ja väki lähti huutaen juoksemaan koskelle päin. Porohuijari pohjalainen oli ajanut suvantoon ja hupparoi siellä avutonna jääpalasien välissä, sill'aikaa kuin poro, joka oli pulkkineen päässyt jäälle, karkasi hurjassa laukassa rantaa kohti. Surkeasti uikuttaen huusi pohjalainen ihmisiä apuunsa ja rukoili tietäjää päästämään häntä kiroistaan. Ei kukaan uskaltanut mennä jäälle, joka rutisi ja ulahteli. Silloin tempasi Panu nuorakimpun lähimmästä reestä, sitoi sen suksen varpaalliseen, lähetti suksen hankea pitkin menemään hukkuvata kohden ja veti hänet ylös suvannosta.
–Tekeekö toisen kerran mielesi häväistä Korpivaaran tietäjää? virkkoi hänelle Panu.
Vilusta väristen ei torniolainen osannut muuta kuin itkeä. Vouti komensi