"Ja mitä siellä on? Sanoppas, Planchet."
"Ensiksikin, monsieur, pyydän teiltä anteeksi, että sekaannun tuollaisiin asioihin, jotka eivät kuulu minun alaani; mutta koska esitätte minulle liikehommaa… sillä ehdotattehan yhteistä keinottelua?"
"Niin ehdotan, – erinomaista keinottelua, Planchet."
"Mutta koska esitätte minulle liikehommaa, on minulla oikeus pohtia sitä."
"Pohdi pois, Planchet, ja puhuen asiat selvenevät."
"No niin, luvallanne sanoen, monsieur, siellä on ensinnäkin edessä parlamentti."
"On kyllä; entä sitten?"
"Ja sitten armeija."
"Hyvä! Tiedätkö vielä muuta?"
"Ja kansa."
"Siinäkö kaikki?"
"Kansa, joka suostui edellisen kuninkaansa – nykyisen vallanperillisen isän – kukistamiseen ja mestaamiseen ja joka ei tahtone toimia omaa kantaansa vastaan."
"Planchet, hyvä ystävä", huomautti d'Artagnan, "sinä järkeilet kuin juusto. Kansa… kansa on kyllästynyt noihin raakalaisnimisiin herrasmiehiin, jotka vain veisaavat sille virsiä. Veisuulla olkoon oma arvonsa, hyvä Planchet, mutta minä olen huomannut, että kansat pitävät enemmän lurituksista kuin kirkkolaulusta. Muista frondelaispäiviä; silloin sitä laulettiin! Se oli virkeätä aikaa."
"Ei kovinkaan; minä olin joutua hirteen."
"Niin kyllä, mutta ethän joutunut?"
"En."
"Ja sinä sait alun varallisuudellesi juuri sen lauleskelun hälinässä?"
"Se on totta."
"Sinulla ei siis ole enää mitään sanomista?"
"On vainkin! Kuinka on armeijan ja parlamentin laita?"
"Sanoin itsekseni, että lainaan kaksikymmentätuhatta livreä hra Planchetilta ja lisään siihen omasta puolestani toisen verran; näillä neljälläkymmenellätuhannella livrellä panen kokoon armeijan."
Planchet liitti kätensä ristiin; hän näki d'Artagnanin olevan tosissaan ja alkoi olla varma siitä, että hänen herransa oli joutunut mielenvikaan.
"Armeijan!.. Ah, monsieur", virkkoi hän mitä herttaisimmin hymyillen, jottei olisi ärsyttänyt heikkomielistä raivopääksi. "Armeijan… kuinka suuren?"
"Neljäkymmentä miestä", vastasi soturi.
"Neljäkymmentä neljääkymmentätuhatta vastaan, se ei riitä. Vastaatte kyllä yksinänne tuhatta miestä, herra d'Artagnan, sen tiedän; mutta mistä löytäisitte kolmekymmentäyhdeksän itsenne veroista? Tai jos löytäisittekin, mistä saisi rahat sellaisten uroitten palkkaamiseen?"
"Eipä hullummin, Planchet… Hiisi vieköön, sinusta sukeutuu ihan hovimies!"
"Ei, monsieur, sanon vain mitä ajattelen, ja sentähden huomautankin, että ensimmäisessä taistelussa, johon antaudutte neljänkymmenen miehenne kanssa, pelkään pahoin…"
"Minäpä en antaudukaan avoimeen taisteluun, hyvä Planchet", keskeytti gascognelainen nauraen. "Meillä on muinaisilta ajoilta loistavia esimerkkejä taitavista peräytymisretkistä ja kiertoliikkeistä, joiden tarkoituksena oli vältellä vihollista eikä tavoittaa yhteentörmäyksiä. Ja sinunhan täytyy sellaista taktiikkaa tunteakin, Planchet, kun olit johtamassa pariisilaisia sinä päivänä, jolloin heidän piti joutua otteluun muskettisoturien kanssa: sovittelit niin taitavasti kaikki liikkeet, ettet ollenkaan syrjäytynyt Place Royalelta."
Planchetilta pääsi nauru.
"On kyllä totta", hän myönsi, "että jos neljäkymmentä miestänne pysyvät kätkössä eivätkä menettele kömpelösti, he voivat säästyä tappiolta; mutta tavoittanettehan jotakuta varsinaista saavutusta?"
"Epäilemättä. Kuule siis, mihin toimenpiteeseen minun on mielestäni ryhdyttävä hänen majesteettinsa Kaarle II: n palauttamiseksi nopeasti valtaistuimelleen."
"Hyvä!" huudahti Planchet jännittäen tarkkaavaisuuttansa; "selittäkää se toimenpide. Mutta sitä ennen luulen meidän unohtaneen jotakin."
"Mitä niin?"
"Me olemme jättäneet silleen kansan, joka mieluummin lurittelee kuin veisailee, ja armeijan, jota vastaan emme käy taistelemaan; mutta jäljellä on parlamentti, joka ei veisaile."
"Eikä taistelekaan. Mitä, – sinä, Planchet, järkevä mies, olet huolissasi räyhääjien laumasta, jota sanotaan tynkäläisiksi ja käppyröiksi! Parlamentista minä en piittaa, Planchet."
"No, kun te ette siitä välitä, niin siirtykäämme muuhun."
"Niin, käykäämme siihen saavutukseen. Muistatko Cromwellia, Planchet?"
"Olen kuullut hänestä paljonkin puhuttavan, monsieur."
"Hän oli vankka soturi."
"Ja etenkin aimo syömäri."
"Kuinka niin?"
"No, hänhän nielaisi yhtenä suupalana koko Englannin."
"No niin, Planchet, entä jos joku olisi niellyt herra Cromwellin heti seuraavana päivänä kun hän oli Englannin ahmaissut?"
"Oh, monsieur, suuretieteen ensimmäisiä selviöitä on, että sisältäjän täytyy olla sisältöä suurempi."
"Oivallista!.. Kas siinä se meidän liikehommamme, Planchet."
"Mutta herra Cromwell on kuollut, ja hänen sisältäjänään on nyt hauta."
"Hyvä Planchet, huomaan ilokseni, että sinä et ole kehittynyt ainoastaan suuretiedettä tajuamaan, vaan viisaustiedettäkin."
"Monsieur, minä käytän maustekaupassani paljon painettua paperia; siitä oppii yhtä ja toista."
"Mainiota! Tiedät siinä tapauksessa – sillä suuretiedettä ja viisaustiedettä opiskellessasi olet kai päässyt hajulle historiastakin – tiedät siis myöskin, että suurta Cromwellia seurasi pikkarainen."
"Kyllä, Rikhard nimeltään, ja hän teki kuten te, herra d'Artagnan, – otti eronsa."
"Erinomaista! Suuren jälkeen, joka makaa haudassaan, pikkaraisen perästä, joka vetäysi poikkeen, tuli kolmas. Tämän nimi on Monk; hän on varsin etevä sotapäällikkö sikäli, että hän ei ole koskaan taistellut, ja taitava valtiomies, koska hän ei milloinkaan lausu mielipidettään: ennen kuin hän edes sanoo kellekään hyvää päivää, hän miettii kaksitoista tuntia ja toivottaa lopuksi hyvää yötä, mikä tuntuu kaikista erinomaiselta, se kun sattuu ihan paikalleen."
"Tuo on tosiaan oivallista", sanoi Planchet, "mutta tunnenpa toisen valtiomiehen, joka suuresti muistuttaa häntä."
"Herra de Mazarinin kaiketi?"
"Juuri hänet."
"Olet oikeassa, Planchet; mutta Mazarin ei tavoittele Ranskan valtaistuinta, ja se muuttaa koko asian, näetkös. No niin, tämä herra Monk, jolla jo on Englanti paistina lautasellaan ja joka jo avaa suutansa sen nielaistakseen, – tämä herra Monk, joka sanoo Kaarle II: n väelle ja itse Kaarle II: lle: Nescio vos…"
"En ymmärrä englanninkieltä", muistutti Planchet.
"Vaikket, mutta minä ymmärrän", jatkoi d'Artagnan. "Nescio vos merkitsee: en tunne teitä. Tämä herra Monk, Englannin mahtavin mies, niin pian kuin hän on ahmaissut sen…"
"No?" kysäisi Planchet.
"No niin, hyvä ystävä, minä lähden sinne, ja neljänkymmenen mieheni avulla hänet on mukava siepata, kapuloida ja tuoda Ranskaan, missä silmiäni häikäisee kaksi vaihtoehtoa."
"Ja minun!" huudahti Planchet haltioituneena. "Me pistämme hänet häkkiin ja näyttelemme rahasta."
"Kas sitä, Planchet, – siinä kolmas valittava, jota en ollut ajatellut; sinäpä sen keksit!"
"Pidättekö