D'Artagnan kulki pitkin muurien vierustaa, mitteli torneja katseillaan ja laskeusi laaksoon. Kaukana kohosi nyt edessäpäin Portoksen linna laajan lammen partaalta ja kauniin metsän suojasta. Meillä on jo ollut kunnia kuvata sitä lukijoillemme;19 mainitsemmekin sen nyt vain ohimennen. Kauneista puista, toukokuun auringon kultaamista ruohokunnaista ja etäälle Compiègneen päin ulottuvasta pitkästä metsikköjonosta d'Artagnanin katse piankin siirtyi isoon, pyörillä liikkuvaan laatikkoon, jota kaksi lakeijaa veti ja kaksi työnsi. Laatikosta paistoi vihreälle ja kullalle hohtava möhkäle, jota siten lykkien ja kiskoen kuljetettiin reheviä puistokujia pitkin. Kaukaa katsoen se oli ihan muodoton eikä johtanut mieleen kerrassaan mitään; lähempää se näytti viheriäiseen kankaaseen verhotulta kultavanteiselta tynnyriltä; vielä lähempänä se osoittausi mieheksi tai oikeammin ruhoksi, jonka alaosa laatikossa leviten täytti sen kokonaan. Ja sitten tämä mies ilmeni Mousquetoniksi, – Mousquetoniksi valkotukkaisena ja punanaamaisena kuin ilvenäytelmän Pulcinello.
"Ah, pardieu!" huudahti d'Artagnan; "siinähän on rakas herra Mousqueton!"
"Ai!" vastasi lihakasa; "ai, mikä onni, mikä ilo! Saada nähdä herra d'Artagnan!.. Seisahtukaa, vintiöt!"
Viime sanat lausuttiin vetäville ja työntäville lakeijoille. Laatikko pysähtyi, ja sotilaallisen säntillisesti kaikki neljä palvelijaa ottivat yhtaikaa kultanauhaisen hatun päästänsä ja asettuivat riviin laatikon taakse.
"Oi, hera d'Artagnan", päivitteli Mousqueton, "en voi enää syleillä polvianne! Minusta on tullut raajarikko, niinkuin näette."
"Lempo soikoon, hyvä Mousqueton, ikä painaa."
"Ei, monsieur, vanhuuden syytä se ei ole, vaan se tulee rasituksista ja huolista."
"Huolista? Teilläkö olisi huolia, Mousqueton?" kummasteli d'Artagnan ratsastaen laatikon ympäri; "mitä puhuttekaan, hyvä ystävä! Jumalan kiitos, tehän olette vankka kuin kolmensadan vuoden vanha tammi!"
"Voi, koivet, monsieur, koivet!" valitti uskollinen palvelija.
"Mikä koipia vaivaa?"
"No, ne eivät tahdo kantaa minua."
"Sepä kiittämätöntä! Ja kuitenkin näytte ravitsevan niitä hyvin, Mousqueton."
"Kyllähän, – ei niillä ole puutetta ollut", myönsi Mousqueton huoaten. "Olen aina tehnyt kaiken voitavani ruumiini hyväksi; minä en ole itsekäs."
Ja Mousqueton huokasi taas.
"Pyrkineekö Mousquetonkin parooniksi, kun hän noin huokailee?" ajatteli d'Artagnan.
"Hyväinen aika, monsieur", virkkoi Mousqueton tempautuen irti tukalasta mietiskelystä, "kylläpä parooni ilahtuu kuullessaan, että olette ajatellut häntä!"
"Kunnon Portos!" huudahti d'Artagnan; "kovin tekeekin mieleni syleillä vanhaa kumppania!"
"Ah, sen minä varmasti mainitsen hänelle kirjoittaessani", lupasi Mousqueton heltyneenä.
"Mitä!" hämmästyi d'Artagnan; "kirjoitatteko te sen hänelle?"
"Vielä tänään, ollenkaan viivyttelemättä."
"Hän ei siis olekaan täällä?"
"Ei suinkaan, monsieur."
"Mutta onko hän lähellä vai kaukanakin?"
"Ka, mistä minä tiedän, monsieur, mistä minä tiedän! vastasi Mousqueton.
"Jo nyt otti lempo!" kirosi muskettisoturi jalkaa polkien; "minua ei lykästä ollenkaan! Ja Portos kun ei juuri liikahdakaan kotoa!"
"Monsieur, ei ole kotirakkaampaa miestä kuin parooni on mutta…"
"Mutta mitä?"
"Kun ystävä kärttää…"
"Ystäväkö?"
"Niin, epäilemättä, – arvoisa herra d'Herblay."
"Onko Aramis houkutellut Portoksen liikkeelle?"
"Se tapahtui seuraavasti, herra d'Artagnan. Herra d'Herblay kirjoitti monseigneurille…"
"Kas vain!"
"Niin hoppuisen kirjeen, monsieur, että täällä kaikki sekosi mullin mallin."
"Kertokaa, kertokaa, rakas ystävä", vilkastui d'Artagnan, "mutta toimittakaa ensin nämä herrat loitommalle."
Mousqueton ärjäisi: "Pois, tolvanat!" niin voimakkain keuhkoin, että niiden hengähdys olisi sanoittakin riittänyt peräännyttämään lakeijat. D'Artagnan istuutui laatikon aisalle ja heristi korviaan.
"Monsieur", sanoi Mousqueton, "monseigneur siis sai kirjeen kenraalivikaari d'Herblaylta. Siitä on nyt kahdeksan tai yhdeksän päivää; se tapahtui maalaishuvitustemme päivänä… aivan oikein, siis viime viikon keskiviikkona."
"Mitä kummaa!" keskeytti d'Artagnan; "maalaishuvitustenne päivänä?"
"Niin, monsieur. Tällä herttaisella tienoolla on niin monenlaista hauskutusta tarjona, että siitä alkoi olla meillä ihan kiusaa. Senvuoksi meidän täytyi laatia säännöllinen huvittelujako."
"Siitäpä tunnen Portoksen järjestyshalun! Ei olisi minun mieleeni juolahtanut sellaista aatosta. Tosin ei minulla olekaan huvituksia rasittamaan asti."
"Meillä oli", vakuutti Mousqueton.
"No, miten järjestittekään asiat?" kysyi d'Artagnan.
"Sitä käy hieman pitkäksi selittää, monsieur."
"Vähät siitä, onhan meillä aikaa, – ja te muuten puhelettekin niin sattuvasti, hyvä Mousqueton, että teitä kuuntelee oikein mielikseen."
"On kyllä totta", myönsi Mousqueton, ja hänen tyytyväinen ilmeensä oli tunnustuksena hänelle tehdystä oikeudesta, "on kyllä totta, että minä olen paljon kehittynyt paroonin seurassa."
"Olen kärsimätön kuulemaan huvittelujakoanne, Mousqueton; tahdon tietää, olenko saapunut otollisena päivänä."
"Voi herra d'Artagnan", virkkoi Mousqueton murheellisesti, "monseigneurin lähdettyä ovat kaikki huvituksemme rauenneet!"
"No, kertokaa sentään muistojanne, hyvä Mousqueton."
"Mistä päivästä aloittaisimmekaan?"
"No, hitto, aloittakaa sunnuntaista, – sehän on Herran päivä."
"Sunnuntaista, monsieur?"
"Niin."
"Sunnuntaisin meillä on uskonnollisia virkistyksiä. Monseigneur menee kuulemaan messua, käy Herran ehtoollisella ja kuuntelee kotisaarnaajansa hengellisiä puheita ja opetuksia. Se ei kyllä ole kovinkaan hauskaa, mutta me odotamme hänen sijalleen Pariisista karmeliittimunkkia, jolla kuuluu olevan oivallinen ulosanti; hän kai pitää meidät valveilla, sillä nykyinen kotisaarnaajamme vaivuttaa meidät aina uneen. Sunnuntaisin siis uskonnollista virkistäytymistä. Maanantai on maailmallisten huvitusten päivä."
"Kah, kah!" tokaisi d'Artagnan; "mitä tarkoitattekaan niillä, Mousqueton? Antakaa kuulla hiukan maailmallisista huvituksista."
"Monsieur, maanantaisin antaudumme maailman yhteyteen. Me vastaanotamme vieraita ja käymme vieraisilla; soitetaan luuttua, tanssitaan, sepitellään loppusointuisia sutkauksia, sanalla sanoen uhrataan hiukan suitsutusta naisten kunniaksi."
"Istu ja pala! Tuohan on kerrassaan hienoa seuraelämää", kehaisi muskettisoturi, jonka täytyi ottaa avukseen poskilihaksiensa koko voima, taltuttaakseen suunnattoman naurunhalunsa.
"Tiistaisin tietopuolisia huvituksia."
"Kas vain!" virkahti d'Artagnan; "ja millaisia? Kuvailkaa niitä minulle hiukan, hyvä Mousqueton."
"Monseigneur on ostanut pallokartan, jonka näytän teille; se täyttää ison tornin muun sisuksen, kun hän on teettänyt pallokartan yläpuolelle lehterin, – siellä on pikku nyörejä