Ja hän hykersi kämmeniään.
"Selvästikin", tuumi d'Artagnan itsekseen, "on mahdoton urkkia näiltä ihmisiltä mitään. Toimita minulle ruokaa, Bazin."
"Mitä kiireimmin, monsieur."
"Kananpoikanen, lihalientä ja pullo viiniä."
"Tänään on lauantai, paastopäivä", muistutti Bazin.
"Minulla on erivapautus", ilmoitti d'Artagnan.
Bazin tähysti häneen epäluuloisesti.
"Kuulepas, sinä tekopyhä junkkari, keneksi minua luuletkaan?" sanoi muskettisoturi; "jos sinä, joka olet lakeija, luulet saavasi erivapautuksen rikosten tekemiseen, niin miksei minulla, piispasi ystävällä, olisi erivapautusta lihan syömiseen vatsani vaatimusten mukaisesti! Ole nyt säädyllinen minua kohtaan, Bazin, muutoin minä, kautta taivaan, teen valituksen kuninkaalle, ja silloin et enää ikinä pääse ripittämään. Tiedäthän, että piispojen nimittäminen kuuluu kuninkaalle, joten minä olen voimallisin."
Bazin hymyili ulkokultaisesti.
"Oh, meilläpä on yli-intendentti puolellamme", hän sanoi.
"Ja sinä et siis piittaa kuninkaasta?"
Bazin ei vastannut; hänen hymynsä haastoi kylliksi.
"Illalliseni!" määräsi d'Artagnan; "kello tulee jo seitsemän."
Bazin kääntyi käskemään vanhimman koululaisensa ilmoittaa keittäjättärelle. Sillävälin d'Artagnan tarkasteli pappilaa.
"Pyh", virkkoi hän halveksivasti, "jokseenkin huononpa asunnon monseigneur toimitti täällä hänen korkea-arvoisuudelleen."
"Meillä on lisäksi Vauxin linna", huomautti Bazin.
"Joka tietenkin on itse Louvren veroinen?" kiusoitteli d'Artagnan.
"Verrempi", vastasi Bazin mitä kylmäverisimmin.
"Jopa nyt!" virkahti d'Artagnan.
Luutnantti olisi kenties jatkanut väittelyä ja puolustanut Louvren etevämmyyttä, mutta samassa hän huomasi, että hänen hevosensa seisoi vielä sidottuna portaitten kaidepuuhun.
"Hitto!" hän sanoi; "pidä toki huolta ratsustani. Isännälläsi, piispalla, ei ole noin komeata elukkaa tallissaan."
Bazin loi syrjäsilmäyksen hevoseen ja vastasi:
"Yli-intendentti on lahjoittanut hänelle omasta tallistaan neljä, joista yksi ainoa vastaa neljää sellaista kuin teidän."
Veri tulvahti d'Artagnanin kasvoihin. Hänen sormensa syyhyvät, ja hän katseli jo, mihin kohtaan Bazinin pääkalloa hän antaisi nyrkkinsä pudota. Mutta se puuska meni ohi. Harkinta palasi, ja d'Artagnan tyytyi sanomaan:
"Voi turkanen, olipa hyvä, että erosin kuninkaan palveluksesta! Sanohan minulle, arvoisa Bazin", hän lisäsi, "kuinka paljon herra yli-intendentillä on muskettisotureita?"
"Rahoillaan hän saa niin monta kuin koko valtakunnasta löytyy", vastasi Bazin lyöden kirjansa kiinni ja lähettäen lapset kotiin tukevilla patukan läimäyksillä.
"Voi turkanen!" sadatti d'Artagnan vielä kerran.
Ja kun hänelle samassa ilmoitettiin, että pöytä oli katettu, seurasi hän keittäjätärtä, joka johti hänet ruokasaliin, missä illallinen odotti.
D'Artagnan istuutui pöytään ja kävi urheasti käsiksi kananpoikaseen.
"Luulenpa tosiaan", tuumi d'Artagnan pureskellessaan kaikin leukavoimin eteensä asetettua siivekästä, jota oli nähtävästi unohdettu lihottaa, "luulenpa tosiaan tehneeni virheen siinä, etten heti hakenut tuolta herralta palveluspaikkaa. Yli-intendentti näkyy olevan oikea mahtimies. On totinen tosi, että me hoviväki emme tiedä mitään; auringon säteet sokaisevat meidät näkemästä suuria kiintotähtiä, jotka ovat nekin aurinkoja, hiukan etäämpänä maapallostamme vain, siinä kaikki."
Ajan kuluksi ja totutun järjestelmänkin perusteella juttelutti d'Artagnan hyvin mielellään kaikkia ihmisiä asioista, jotka herättivät hänen harrastustaan. Parastaan hän nyt pani mestari Bazininkin suhteen, mutta se oli aivan hukkatyötä: Bazin oli puolestaan varuillaan, ja paitsi väsyttävää ja ylenpalttista valtiorahaston yli-intendentin ylistelyä hän ei suonut d'Artagnanin uteliaisuudelle muuta tyydytystä kuin mauttomia typeryyksiä. Jokseenkin huonolle tuulelle joutuneena d'Artagnan senvuoksi heti ateriansa päätyttyä pyysikin päästä suoraa päätä levolle.
Bazin vei hänet varsin yksinkertaiseen huoneeseen, jossa oli jokseenkin kehno vuode, mutta d'Artagnan ei ollut vaatelias. Hänelle sanottiin, että Aramis oli vienyt mukanaan yksityisten huoneittensa avaimet, ja se ei häntä ihmetyttänyt, kun hän tiesi Aramiin järjestyksenharrastajaksi, jolla yleensä oli paljonkin kätkettävää asunnossaan. Niinpä d'Artagnan kävikin käsiksi makuusijaan yhtä urheasti kuin äsken kananpoikaseen, vaikka edellinen tuntui verrattain kovemmalta, ja kun hänellä oli yhtä hyvä unensaanti kuin ruokahalukin, ei hän nukahtaakseen tarvinnut juuri enempää aikaa kuin oli käyttänyt paistinsa viimeisen luun imemiseen.
Sitten kun hän ei enää ollut kenenkään palveluksessa, hän oli päättänyt nukkua yhtä sikeästi kuin ennen herkästi; mutta niin lujana kuin hän tahtoikin pysyä päätöksessään, hän heräsi kuitenkin keskellä yötä vaunujen jyrinään ja ratsastavien lakeijain tömistelyyn. Äkillinen loimu valaisi hänen kamarinsa seiniä; hän hyppäsi vuoteelta paitasillaan ja juoksi ikkunaan.
"Olisikohan kuningas tulossa takaisin?" kummasteli hän silmiänsä hieroen; "sillä tuollapa on saattue, joka voi kuulua ainoastaan kuninkaalliselle henkilölle."
"Eläköön herra yli-intendentti!" huusi tai oikeammin kirkui alakerran ikkunasta ääni, josta hän tunsi Bazinin; tämä huiskutti nenäliinaa ja piteli isoa kynttilää toisessa kädessään.
D'Artagnan näki hahmon, joka näytti loistavaan asuun puetulta henkilöltä, kumartuvan ulos etumaisten kaleesien ovesta; samoista vaunuista helähteli naurua, varmaankin Bazinin omituisesta käyttäytymisestä aiheutuneena, ja se iloinen häly kuului vielä, kun nopeasti kiitävä kulkue oli jo katoamassa näkyvistä.
"Minun olisi pitänyt heti älytä", tuumi d'Artagnan, "että siinä ei kulkenut kuningas; hänen lähellään ei naureta niin sydämellisesti. Hei, Bazin!" hän huusi naapurilleen, joka roikkui ulkona ikkunasta nähdäkseen vaunut mahdollisimman kauan; "kuule, mikä tuossa meni?"
"Siinä kulki herra Fouquet", vastasi Bazin armollisesti.
"Ja tuo väen paljous?"
"Se oli herra Fouquetin hovi."
"Hohoi", huokasi d'Artagnan, "mitä sanoisikaan herra de Mazarin, jos hän kuulisi tämän?"
Hän laskeusi jälleen levolle syvissä mietteissä ja kysyi itseltään, mistä johtui, että Aramiilla oli aina valtakunnan mahtavin suojelijanaan.
"Olleeko hänellä parempi onni kuin minulla, vai lienenkö minä tyhmempi kuin hän? Joutavia!"
Tällä sanalla d'Artagnan nyt viisaaksi käytyään lopetti kaikki mietelmänsä. Varemmin hän oli sanonut: Mordioux!, joka oli kannuksen isku; mutta nyt hän oli vanhentunut ja murahteli järkeilevästi: Joutavia! kaikkien mielenkuohujen pidäkkeeksi.
18.
Portosta etsitään ja löytyykin vain Mousqueton
Tultuaan täydellisesti varmaksi kenraalivikaari d'Herblayn poissaolosta ja siitä, että hänen ystävänsä ei oleskellut Melunin lähistölläkään, d'Artagnan erosi Bazinista kaipuutta, loi salavihkaisen silmäyksen Vauxin uhkeaan linnaan, jonka kasvava loisto sittemmin tuotti sille häviön, ja puristi huulensa yhteen kuin aavistellen ja epäillen kaikenlaista. Papurikkoaan kannustaen hän sitten virkkoi itsekseen:
"No niin, Pierrefondsissa minä sentään tapaankin parhaan miehen ja parhaat rahavarat. Muuta en tarvitsekaan, kun minulla on omasta takaa aatos valmiina."
Säästämme lukijoiltamme