Aamun tullen mies oli unen puutteesta riutunut ja silmät loistivat suurina. Hän keitti eineensä pimeässä, ja kello yhdeksältä, kun susilauma päivän valjetessa vetäytyi pois, hän ryhtyi työhön, jota hän oli suunnitellut yön pitkinä hetkinä. Katkottuaan nuoria puita hän laati niistä jonkinlaisen lavan sitomalla ne korkealle puiden runkoihin. Käyttäen sitten reen sidenuoria nostoköytenä hän hinasi koirien avulla arkun lavalle.
"Billin ne saivat, ja vielä ne voivat minutkin saada, mutta sinua, nuori mies, ne eivät saa sinä ilmoisna ikänä", hän puheli puussa majailevalle vainajalle.
Sitten hän lähti matkalle, ja keventynyt reki liukui nopeasti innokkaiden koirien vetämänä; sillä nekin tiesivät, että pelastuminen riippui M'Gurryyn saapumisesta. Sudet seurasivat nyt avonaisemmin, ne ravasivat tyynesti perässä ja molemmin puolin, punainen kieli riippui suusta ulkona, ja jokainen liike saattoi aaltoilevan kylkiluuston näkyviin. Perin laihoja ne olivat, pelkkiä luurangolle pingoitettuja nahkasäkkejä – oikein Henryä ihmetytti, että ne pysyivät vielä jaloillaan eivätkä oikopäätä lyyhistyneet lumelle.
Hän ei uskaltanut vaeltaa pimeään asti. Keskipäivällä aurinko ei ainoastaan punertanut taivaanrantaa, vaan vieläpä työnsi kalpean ja kultaisen yläreunansa sen takaa esiin. Se oli hänelle merkki. Päivät alkoivat pidetä. Aurinko palasi. Mutta tuskin sen iloa synnyttävä valo oli hälvennyt, kun hän jo leiriytyi. Harmaata päivänvaloa ja hämäryyttä kesti vielä muutamia tunteja, ja hän käytti niitä hakatakseen suunnattoman varaston polttopuita.
Yön mukana palasivat sen kauhut. Nälkiintyneet sudet kävivät uskaliaammiksi, ja sitäpaitsi unen puute alkoi koskea Henryyn. Hän ei voinut pysyä valveilla, vaan torkkui kyyrysillään nuotion ääressä vaipat hartioillaan, kirves polviensa välissä ja kummallakin puolella tiukkaan painautuva koira. Kerran hän heräsi ja näki edessään, vajaan kymmenen askelen päässä, suuren harmaan suden, yhden lauman isoimmista. Ja juuri hänen katsellessaan peto paneutui rauhallisena pitkälleen laiskan koiran tavoin, haukotellen häntä päin silmiä ja tarkastellen häntä omistajan katsein, ikäänkuin hän toden teolla olisi ollut vain myöhästynyt ateria, joka pian joutuisi syötäväksi.
Yhtä varmaksi osoittautui koko lauma. Hän saattoi erottaa ainakin kaksikymmentä petoa, jotka nälkäisinä tuijottivat häneen tai levollisina nukkuivat lumella. Ne muistuttivat hänestä lapsia, jotka olivat kokoontuneet katetun pöydän ääreen odotellen, että saisivat luvan käydä käsiksi ruokaan. Ja hän oli määrätty niille ruoaksi. Hän mietiskeli, kuinka ja milloin ateria alkaisi.
Kaataessaan puita nuotioon hän havaitsi ihailevansa omaa ruumistaan, mikä ei ollut koskaan ennen tapahtunut. Hän tarkasteli liikkuvia lihaksiaan ja tunsi mielenkiintoa taitavasti laadittua sormikoneistoa kohtaan. Nuotion valossa hän koukisti sormiansa verkalleen ja yhä uudestaan, milloin kutakin erikseen, milloin kaikkia samalla haavaa, levitellen niitä haralleen ja tehden nopeita tarttumaliikkeitä. Hän tutki kynsien rakennetta ja nakutteli sormien päitä milloin terävästi, milloin taas pehmeästi, arvostellen siten syntynyttä tunnetta. Se hurmasi häntä, ja hän alkoi yht'äkkiä rakastaa tuota lihaansa, joka toimi niin kauniisti, pehmeästi ja hienosti. Sitten hän loi peloissaan silmäyksen susipariin, joka odotellen oli kiertynyt hänen ympärilleen, ja häneen iski todellisuus: eihän tämä hänen ihmeellinen ruumiinsa, tämä elävä liha ollut muuta kuin ruokaa, jota nuo raatelevaiset pedot halusivat repiäkseen ja silpoakseen nälkäisillä hampaillaan; se oli niille elatusta, kuten hirvi ja jänis niin usein oli ollut hänelle itselleen.
Hän havahtui melkein painajaisen kaltaisesta horroksesta huomaten edessään punertavan naarassuden. Se oli vain viiden, kuuden askelen päässä, istui lumella katsellen häntä ahnaasti. Molemmat koirat vinkuivat ja murisivat hänen jalkainsa juuressa, mutta se ei kiinnittänyt niihin huomiota. Se katseli vain ihmistä, ja jonkun aikaa tämä vastasi sen katseeseen. Eläin ei esiintynyt laisinkaan uhkaavasti. Se vain katseli häntä ikävöiden, mutta hän tiesi sen olevan suunnattoman nälän synnyttämää ikävöintiä. Hän oli ravintoa, ja hänen näkemisensä kiihotti suden makuaistimuksia. Sen suu avautui, siitä valui kuolaa, ja se nuoleskeli käpäliään odotuksen nautintoa tuntien.
Miestä värisytti kauhu. Hän ojensi nopeasti kätensä ottaakseen nuotiosta palavan puun heittoaseeksi. Mutta jo ennenkuin hänen sormensa olivat kiertyneet sen ympärille, susi hypähti turvaan; ja hän tiesi, että se oli tottunut viskelyyn. Se oli ärissyt juostessaan pois, paljastanut valkoiset hampaansa juuriin asti; koko ikävöinti oli kadonnut ja sijaan oli tullut verenhimoinen kiukkuisa ilkeys, joka puistatti häntä. Hän vilkaisi palavaa puuta pitelevään käteen, havaitsi siihen tarttuneiden sormien taitavan näppäryyden, kuinka ne puun ympäri kiertyen mukautuivat kaikkiin pinnan epätasaisuuksiin; ja pikkusormi, joka oli liian lähellä palavaa osaa, vetäytyi koneellisesti ja herkkänä pistävästä kuumuudesta takaisin viileämpään tartuntapaikkaan. Ja samassa tuokiossa hänestä tuntui, kuin hän olisi nähnyt juuri nuo samaiset tunteelliset ja hienorakenteiset sormet naarassuden valkoisten hampaiden murskaamina ja raatelemina. Hän ei ollut milloinkaan ennen rakastanut tuota ruumistaan niin kuin nyt, kun sen säilyttäminen näytti niin epävarmalta.
Kaiken yötä hän ajeli palavilla puilla nälkäistä laumaa luotaan. Kun hän vastoin tahtoaankin torkahti, koirien ärinä ja vinkuna saattoi hänet jälleen hereille. Tuli aamu, mutta ensimmäisen kerran päivänvalon ei onnistunutkaan karkoittaa susia. Turhaan mies odotteli niiden poistuvan. Ne jäivät kehään hänen ja nuotion ympärille ilmaisten ylimielisyyttä, joka järkytti aamuvalon hänessä synnyttämää rohkeutta.
Kerran hän koetti epätoivoisena lähteä matkalle. Mutta heti, kun hän poistui tulen suojelevasta läheisyydestä, rohkein susi karkasi hänen kimppuunsa, mutta loikkasi harhaan. Hän pelastui hyppäämällä taaksepäin, ja pedon hampaat loksahtivat vastatusten vain kuuden tuuman päässä hänen reidestään. Koko lauma syöksyi nyt häntä kohti, ja hänen täytyi lennätellä palavia kekäleitä oikealle ja vasemmalle karkoittaakseen eläimet jälleen kunnioittavan välimatkan päähän. Eikä hän uskaltanut edes päivänvalossakaan poistua tulen luota uusia polttotarpeita hakkaamaan. Parinkymmenen askelen päässä kohosi suunnaton laho honka. Hän käytti puolen päivää ulontaakseen nuotionsa puulle saakka, pitäen joka hetki varalla puolen tusinaa palavia soihtuja vainolaisia vastaan heitettäviksi. Päästyään viimein hongan luo hän tutki ympäröivää metsää kaataakseen puun sille suunnalle, missä oli runsaimmin polttotarpeita.
Yö oli edellisen kaltainen muuten paitsi siinä, että unen tarve alkoi käydä valtaavaksi. Koirien ärinä ei enää tehonnut yhtä varmasti kuin ennen. Sitäpaitsi ne ärisivät yhtämittaa, eivätkä hänen puutuneet ja veltostuneet aistimensa enää erottaneet äänen kiihkeyden ja sävyn vaihtelua. Hän havahtui äkkiä unesta. Naarassusi seisoi vajaan kolmen jalan päässä hänestä. Koneellisesti hän työnsi sen avoimeen, ärisevään kitaan palavan puun, hellittämättä sitä kädestään. Peto karkasi tiehensä kivusta kiljuen, ja nauttien kärventyneen lihan ja karvan katkusta hän katseli, miten se parinkymmenen askelen päässä pudisteli päätään raivoisasti muristen.
Mutta tällä kertaa hän sitoi ennen torkahtamistaan palavan kuusenoksan oikeaan käteensä. Hänen silmänsä olivat olleet ummessa vain muutaman minuutin, kun liekki poltti hänen lihaansa herättäen hänet. Useita tunteja hän noudatti tätä ohjelmaa. Ja joka kerta, herättyään samasta syystä, hän ajoi sudet loitolle puita lennättelemällä, kohensi nuotiota ja sitoi uudelleen käteensä oksan. Kaikki kävi hyvin, mutta sitten tuli aika, jolloin hän kiinnitti oksan huonosti. Hänen silmiensä sulkeutuessa se putosi hänen kädestään.
Hän uneksi. Hänestä näytti siltä, että hän oli Fort M'Gurryssa. Siellä oli lämmin ja mukava olla, ja hän pelasi korttia esimiehen kanssa. Myöskin tuntui siltä, että sudet heitä piirittivät. Ne ulvoivat aivan porttien edessä, ja toisinaan hän ja esimies keskeyttivät pelinsä kuunnellakseen ja nauraakseen susien turhille yrityksille päästä sisään. Ja sitten, niin omituinen uni oli, kuului rysähdys. Ovi lensi auki. Hän saattoi nähdä susien tulvivan isoon arkihuoneeseen.