"Taidatpa olla hiukan allapäin", sanoi Henry.
"Henry" … Hän imi miettiväisenä jonkun aikaa piippuaan, ennenkuin jatkoi. "Henry, minä tässä tuumailin, että hän on, hitto vie, onnellisempi, kuin sinä ja minä milloinkaan voimme olla."
Hän osoitti kolmatta henkilöä viittaamalla peukalollaan laatikkoon, jolla he istuivat.
"Sinä ja minä, Henry, kun me kuolemme, niin olemme onnellisia, jos saamme raatojemme päälle niin paljon kiviä, etteivät koirat pääse kimppuun."
"Mutta meillä ei olekaan omaisia eikä rahaa eikä muuta sellaista, kuten hänellä", puuttui Henry puolestaan puheeseen. "Ei sinulla eikä minulla juuri ole varoja pitkämatkaisiin hautajaisiin."
"Kyllä minua vain ihmetyttää, Henry, että tämänkaltainen miekkonen, joka omassa maassaan on paroni vai mikä lie ja jonka ei koskaan ole tarvinnut huolehtia muonasta eikä peitteistä – että lähteekin tallustamaan kaikenlaisia hylkymaita, maailman ääriä – sitä minä en juuri käsitä."
"Hän olisi voinut elää aika vanhaksi, jos olisi pysynyt kotonaan", myönsi Henry.
Bill avasi suunsa sanoakseen jotain, mutta muutti mielensä. Sen sijaan hän viittasi pimeyteen, joka muurin tavoin ahdistavana piiritti heitä kaikilta tahoilta. Tuossa sysi pimeydessä ei voinut erottaa mitään muotoja, näkyi vain silmäpari, joka kiilui kuin tuliset hiilet. Henry osoitti päällään toiseen pariin – ja kolmanteenkin. Heidän leirinsä ympärille oli ilmaantunut piiri hehkuvia silmiä. Silloin tällöin joku silmäpari siirtyi tai katosi, tullakseen hetken kuluttua taas näkyviin.
Koirien levottomuus oli yltynyt, ja ne syöksähtivät äkillisen pelon valtaamina tulen toiselle puolen, kierrellen ja ryömien miesten jalkoihin. Mellakassa muuan niistä oli kaatunut nuotion reunalle ja ulvahtanut tuskasta ja kauhusta, kärventyneen turkin katkun levitessä ilmaan. Hälinä saattoi siimakehän siirryskelemään rauhattomana hetkisen, vieläpä perääntymäänkin hiukan, mutta se sijoittui jälleen paikoilleen, kun koirat tyyntyivät.
"Vietävän harmillista, Henry, ettei ole riittävästi ampumatarpeita."
Bill oli polttanut piippunsa loppuun ja auttoi toveria levittämään turkiksia ja huopia kuusenhavuille, jotka hän oli ennen illallista koonnut lumelle. Henry murahti ja alkoi päästellä mokkasiiniensa pauloja.
"Kuinka monta patruunaa sanoitkaan olevan jäljellä?" hän kysyi.
"Kolme", kuului vastaus. "Toivon, että olisi kolmesataa. Silloin noille kirotuille näyttäisin, kuka käski!"
Hän heristi kiukkuisena nyrkkiään kiiluville silmille ja alkoi sovitella mokkasiinejaan tulen ääreen.
"Ja minä toivon, että tämä pakkanen lauhtuisi", hän jatkoi. "Nyt on ollut kolmatta viikkoa alle viidenkymmenen asteen. Ja toivon, etten olisi koskaan lähtenyt tälle retkelle. Se ei miellytä minua. Peloissani en kuitenkaan ole. Ja kun tässä toivotaan, niin toivonpa vielä, että tämä retki olisi päättynyt ja me istuisimme juuri nyt Fort M'Gurryssä lieden ääressä korttia pelaten – niin, sitä juuri toivon."
Henry murahti ja ryömi vuoteeseen. Ollessaan juuri uneen vaipumaisillaan hän havahtui toverinsa sanoessa:
"Kuules, Henry, miks'eivät koirat käyneet tuon vieraan kimppuun, kun se tuli kalaa saamaan? Sitä minä kummastelen."
"Sinä kummastelet liian paljon, Bill", kuului uninen vastaus. "Et sinä ennen ole ollut tuollainen. Herkeä nyt ja rupea nukkumaan, niin olet huomenna vireessä. Sinun vatsasi on huonossa kunnossa – se sinut saa tuollaisia miettimään."
Miehet nukkuivat raskaasti hengittäen vieretysten saman peitteen alla. Tuli aleni, ja kiiluvat silmät kiertyivät ahtaampaan kehään leirin ympärille. Koirat kyyristyivät peloissaan likitysten, ärähtäen silloin tällöin uhkaavasti silmäparille, joka siirtyi ylen lähelle. Kerran hälinä yltyi niin ankaraksi, että Bill heräsi. Hän nousi vuoteesta varovaisesti, ettei häiritsisi nukkuvaa toveria, ja heitti nuotioon enemmän puita. Kun se alkoi leimuta, niin siimakehä peräytyi kauemmaksi. Hän vilkaisi ohimennen koirakasaan. Hän hieroi silmiään ja katsoi tarkemmin. Sitten hän ryömi takaisin vaippansa alle.
"Henry", hän sanoi, "Henry, kuulehan!"
Henry ähkyi siirtyessään unesta valveille ja kysyi: "No, mikä sinua nyt vaivaa?"
"Ei mikään", kuului vastaus, – "mutta niitä on taas seitsemän. Laskin ne juuri."
Henry vastaanotti tämän tiedonannon murahduksella, joka suli kuorsaukseksi hänen vaipuessaan jälleen uneen.
Aamulla Henry heräsi ensimmäisenä ja pudisteli kumppaninsa valveille. Päivänkoittoon oli vielä kolme tuntia, vaikka kello oli jo kuusi, ja Henry ryhtyi pimeässä valmistamaan aamiaista Billyn kääriessä kokoon vaippoja ja asettaessa rekeä kuntoon.
"Kuules, Henry", kysyi hän äkkiä, "kuinka monta koiraa sanoitkaan meillä olevan?"
"Kuusi."
"Erehdyit", julisti Bill voitonriemuisena.
"No, seitsemänkö taas?" kysyi Henry.
"Ei, viisi; yksi on poissa."
"Helvetti!" karjaisi Henry raivoissaan, jättäen keiton ja käyden koiria laskemaan. "Olet oikeassa, Bill", hän lopetti. "Makkara on tipotiessään."
"Se meni kuin rasvattu salama. Ei olisi voinut nähdäkään savulta."
"Ei ollenkaan", arveli Henry. "Ne ovat nielleet sen elävältä. Takaanpa, että se vielä kiljui luistaessaan noiden riivattujen kurkusta alas!"
"Makkara oli aina typerä koira", sanoi Bill.
"Mutta ei typeränkään koiran pitäisi olla niin typerä, että tekisi itsemurhan tuolla tapaa." Hän tarkasteli jäljellejääneitä silmäyksellä, joka heti arvioi kunkin elukan huomattavimmat ominaisuudet. "Eipä vaan yksikään noista toisista tekisi niin", hän päätteli.
"Ei niitä saisi sauvallakaan ajetuiksi tulen äärestä", myönsi Bill. "Minusta Makkarassa oli aina jotain nurinkurista."
Tällaiset muistosanat sai kuollut koira pohjolan erämaassa – ja moni toinen koira, vieläpä ihminenkin on saanut tyytyä niukempaankin hautapuheeseen.
TOINEN LUKU.
Naarassusi
Syötyään aamiaisen ja köytettyään niukat leirivarusteensa rekeen miehet käänsivät selkänsä iloiselle nuotiolle ja lähtivät liikkeelle päin pimeyttä. Heti alkoivat kajahtaa nuo vimmatun haikeat huudot, kutsuen ja vastaten halki pimeyden ja pakkasen. Keskustelu taukosi. Kello yhdeksältä valkeni päivä. Keskipäivällä eteläinen taivas lämpeni ruusunkarvaiseksi ja merkitsi rajan, missä maan kaartuma tunkeutui auringon ja pohjoisen napamaailman väliin. Mutta ruusun väri vaaleni nopeasti. Jäljellejäänyt harmaa valo viipyi kello kolmeen asti, jolloin sekin häipyi, ja napayön verho laskeutui yli aution ja äänettömän maan.
Pimeän lisääntyessä tulivat oikealta ja vasemmalta ja takaa kajahtelevat ajohuudot lähemmäksi – niin lähelle, että ne useamman kuin yhden kerran nostivat vetokoirissa pelon väreitä, saattaen ne hetkellisen pakokauhun valtaan.
Kun miehet erään sellaisen kohtauksen jälkeen olivat saaneet koirat jälleen vetojärjestykseen, virkkoi Bill:
"Kunpa ne keksisivät jostain riistaa ja menisivät tiehensä ja jättäisivät meidät rauhaan."
"Tämä käy hirveästi hermoille", myönsi Henrykin puolestaan.
Enempää he eivät puhuneet, ennenkuin yöleiri oli kunnossa.
Henry kumartui juuri lisäämään jäätä porisevaan papupannuun, kun kuuli iskun kumahtavan, Billin karjaisevan ja jonkun koiran terävästi ärähtävän kivusta. Hän suoristui ajoissa huomatakseen hämärän olennon katoavan lumen poikki pimeyden suojaan. Sitten hän näki Billin seisovan koirain keskellä puolittain voitonriemuisena, puolittain nolona, toisessa kädessään