Eräänä kuutamoisena yönä Silmäpuoli pysähtyi äkkiä juostessaan salon halki. Sen kuono työntyi ylöspäin, häntä jäykistyi ja sieraimet laajenivat sen haistellessa ilmaa. Se piti myös koholla yhtä jalkaa koiran tapaan. Se ei tyyntynyt, vaan haisteli yhä ilmaa koettaen tajuta viestiä, joka kulkeutui tuulen mukana sen luo. Yksi huolimaton nuuskahdus oli tyydyttänyt sen kumppania, ja tämä juosta hölkytti edelleen saadakseen vanhuksenkin vakuutetuksi. Vaikka toinen seurasikin jäljessä, se oli siitä epäluuloinen eikä voinut olla silloin tällöin pysähtymättä tutkiakseen tarkemmin varoitusta.
Naaras hiipi varovaisesti puiden keskellä sijaitsevan avaran aukeaman liepeelle. Hetkisen se seisoi yksin. Sitten Silmäpuolikin saapui paikalle ryömien ja liukuen, jokainen aistin valppaana, jokainen karva säteillen loputonta epäluuloa. Ne seisoivat vieretysten tarkaten ja kuunnellen ja haistellen.
Niiden korvat erottivat kinastelevien ja ärhentelevien koirien melua, miesten kurkkuhuutoja, riitelevien naisten terävämpiä ääniä ja kerran lapsen kimakkaa ja valittavaa itkua. Tuskin ne voivat nähdä paljoa muuta kuin nahkakotien suunnattomat rungot, nuotion liekit, jotka taittuivat väliin joutuneiden ihmisten liikkeistä, ja savun, joka verkalleen nousi tyveneen ilmaan. Mutta niiden sieraimiin saapuivat intiaanileirin tuhannet tuoksut, kertoen tarinaa, joka Silmäpuolelle oli enimmäkseen outoa, mutta josta naarassusi tunsi jokaisen yksityiskohdan.
Se oli oudon kiihkon vallassa ja nuuski nuuskimistaan yhä enentyvällä mielihyvällä. Mutta vanha Silmäpuoli oli epäilevällä kannalla. Se ilmaisi arvelunsa ja yritti koetteeksi lähteä. Naaras kääntyi ja kosketti kuonollaan toverin niskaa ikäänkuin rauhoittaakseen, sitten se silmäili taasen leiriä. Sen ulkomuodossa oli uutta ikävöintiä, mutta se ei ollut nälän synnyttämää. Sitä värisytti halu, joka yllytti astumaan eteenpäin, pääsemään lähemmäksi tuota tulta, missä sai kinastella koirien kanssa ja vältellä kompastelevien ihmisten jalkoja.
Silmäpuoli liikkui kärsimättömänä sen vieressä; levottomuus palasi uudelleen, naaras tunsi jälleen kipeätä tarvetta löytää etsimänsä seikan. Se kääntyi ja ravasi takaisin metsään suureksi helpotukseksi Silmäpuolelle, joka juoksi hiukan edellä, kunnes olivat turvassa puiden suojassa.
Liukuessaan kuun valossa eteenpäin, äänettöminä kuin varjot, sudet joutuivat jonkun pakolaisen jäljille. Molemmat kuonot painuivat tutkimaan lumessa olevia jälkiä. Ne olivat aivan verekset. Silmäpuoli juoksi varovaisesti toveri kintereillään. Käpäläin leveät pahkat olivat laajalle levitetyt ja koskettivat lumeen pehmeästi kuin sametti. Silmäpuoli havaitsi jotain hämärää liikettä valkoisella pinnalla. Sen liukuva kulku oli petollisen nopeata, mutta nytpä sen vauhtia vasta sieti katsella. Edessä loikki tuo himmeä valkoinen laikka, jonka se oli huomannut.
Sudet juoksivat pitkin kapeata kujaa, jonka molemmilla puolin kasvoi nuorta kuusimetsää. Puiden lomitse saattoi nähdä kujan suun, joka aukeni kuun valaisemalle aholle. Vanha Silmäpuoli joutui yhä lähemmäksi pakenevaa valkoista olentoa. Loikkaus loikkaukselta se lyhensi välimatkaa. Nyt se oli kintereillä. Vielä hyppäys, niin hampaat vajoisivat siihen. Mutta tuo hyppäys jäi tekemättä. Korkealla ilmassa, suoraan yläpuolella leijaili tuo valkoinen olento – kimpuroiva jänis, joka hyppi ja heilui karkeloiden ilmassa eriskummallisella tavalla, palaamatta enää alas maahan.
Silmäpuoli hypähti takaisin murahtaen äkillisestä pelosta, painui sitten lumeen kyyrysilleen äristen uhkaavasti tuolle peloittavalle ilmiölle, jota se ei ymmärtänyt. Mutta naarassusi työntyi tyynesti sen ohi. Sekin lennähti korkealle, mutta ei niin ylös kuin riista, ja sen hampaat iskivät vastatusten kilahtaen kuin metalli. Se hypähti uudelleen ja yhä uudelleen.
Toveri oli verkalleen lauennut jännityksestään ja tarkasteli toisen hommia. Sitä harmitti nyt tämän turhat yritykset, ja se teki itse aimo loikkauksen ylöspäin. Hampaat tarttuivat jänikseen, ja se veti sen mukanaan alas maahan. Mutta samalla sen vierestä kuului epäilyttävää ritinää, ja hämmästyneenä se huomasi erään nuoren kuusen painuvan lyömään sitä. Leuat hellittivät otteensa, ja se hypähti taaksepäin välttääkseen tuon oudon vaaran; hampaat paljastuivat, kurkku korisi, ja jok'ikinen karva nousi pystyyn raivosta ja pelosta. Ja samassa hetkessä tuo nuori puu suoristi hoikan runkonsa ja jänis leijui jälleen tanssien ilmassa.
Naarassusi oli vihainen. Se upotti harmissaan hampaansa toverinsa olkapäähän; ja säikähtyneenä, havaitsematta mistä tuo uusi hyökkäys tuli, tämä iski takaisin raivoissaan ja yhä suuremman pelon valtaamana, viiltäen halki ahdistajan kuonon. Naaraalle oli toverin äkämystyminen yhtä odottamatonta, ja se karkasi tämän kimppuun kiukusta äristen. Silloin koiras huomasi erehtyneensä ja koetti lepyttää toveria; mutta tämä ryhtyi rankaisemaan sitä perinpohjaisesti, kunnes se luopui kaikista sovituskokeista ja pyöri kehässä pää sivulle kääntyneenä, ottaen hartioillaan vastaan kurittavien hampaiden iskut.
Sillä välin jänis kellui ilmassa susien yläpuolella. Naarassusi istuutui lumeen, ja vanha Silmäpuoli, joka nyt pelkäsi toveriaan enemmän kuin tuota salaperäistä puuta, hypähti jälleen jäniksen kimppuun. Vaipuessaan maahan saalis hampaissaan se piti katseensa puuhun kiintyneenä. Tämä taipui mukana maata kohti, kuten ennenkin. Eläin kyyristyi uhkaavaa iskua odotellen, karvat nousivat pystyyn, mutta hampaat pitivät yhä lujasti kiinni jäniksestä. Iskua ei kuitenkaan tullut. Runko pysyi yhä taipuneena sen ylitse. Sen liikkuessa puukin liikahti, ja se murisi viholliselleen yhteenpuristuneiden hampaittensa lomitse; sen ollessa hiljaa puukin oli liikkumaton, ja se arveli turvallisemmaksi pysyä edelleen paikallaan, vaikka jäniksen lämmin veri maistui hyvältä sen suussa.
Tästä tukalasta tilasta sen pelasti toveri, joka otti jäniksen haltuunsa ja kalvoi tyynenä irti eläimen pään, puun huojuessa ja keikkuessa uhkaavasti yläpuolella. Yht'äkkiä puu lennähti pystyyn eikä sen koommin enää häirinnyt, vaan pysyi luonnollisessa asennossa. Sitten naarassusi ja Silmäpuoli ahmivat yhdessä suuhunsa saaliin, jonka tuo salaperäinen puu oli niille pyydystänyt.
Salossa oli muitakin polkuja ja kujia, joiden varsilla ilmassa kellui jäniksiä, ja susipari tutki ne kaikki. Naarassusi oli oppaana, Silmäpuoli seurasi tarkkaavaisena ja oppi siten rosvoamaan ansoja, mikä tulevaisuudessa oli sille suureksi hyödyksi.
VIIDES LUKU.
Luola
Kaksi päivää naarassusi ja Silmäpuoli maleksivat intiaanileirin seutuvilla. Vanha susi oli huolissaan ja pelkäsi pahaa, mutta leiri houkutteli toveria eikä tämä halunnut poistua. Mutta kun eräänä aamuna kajahti läheltä pyssynlaukaus ja muutamia tuumia Silmäpuolen päästä jysähti puuhun luoti, eivät eläimet enää vitkastelleet, vaan heittäytyivät pitkään, heiluvaan juoksuun, jättäen joutuisasti vaaran monen virstan päähän.
Ne eivät kulkeneet kauas – vain parin päivän matkan. Naarassuden tarve löytää etsimänsä kävi nyt aivan pakottavaksi. Se alkoi tulla perin raskaaksi ja kykeni juoksemaan vain verkalleen. Ajaessaan kerran jänistä, jonka se tavallisissa oloissa olisi voinut ottaa helposti kiinni, se luopui yrityksestä ja laskeutui lepäämään. Silmäpuoli tuli luokse; mutta kun se kosketti kuonollaan kevyesti naaraan niskaa, niin tämä tavoitti sitä niin äkillisen hurjasti, että se kellahti selälleen ja kävi naurettavaksi koettaessaan välttää toverinsa hampaita. Naaras oli ärtyisämpi kuin koskaan ennen; mutta vanha susi oli tullut kärsivällisemmäksi kuin milloinkaan ennen ja osoitti yhä enenevää huolenpitoa.
Ja sitten naarassusi löysi mitä oli etsinyt. Tämä tapahtui erään pienen joen luona, joka kesäisin virtasi Mackenziehin, mutta silloin oli jäässä koko leveydeltään ja aina kiviseen pohjaansa asti