Mutta sudet alkoivat käydä rohkeammiksi, ja useammin kuin kerran miehet havahtuivat unestaan. Niin lähelle pedot saapuivat, että koirat valtasi hurja kauhu, ja tulta täytyi aika ajoin syöttää uudelleen, jotta nuo uskaliaat rosvot pysyisivät sopivan matkan päässä.
"Olen kuullut merimiehiltä, että haikalat seuraavat laivoja", huomautti Bill ryömiessään kerran takaisin vaippojen alle tulta kohennettuaan. "No, nuo sudet ne ovat maahaikaloja. Ne tuntevat asiansa paremmin kuin me eivätkä ne juokse meidän perässämme terveytensä tähden. Vielä ne meidät saavat. Ihan varmasti ne meidät saavat, Henry."
"Ne ovat jo saaneet sinut puoleksi, kun noin juttelet", vastasi Henry tuikeasti. "Mies on puoleksi voitettu, kun sanoo joutuneensa tappiolle. Ja sinä olet puoleksi syöty siitä päättäen, kuinka sinä sitä asiaa jauhat."
"Ovat ne saaneet parempiakin miehiä kuin sinut ja minut", väitti Bill.
"Äh, herkeä jo koikkumasta! Aivan sinä väsytät minut perin pohjin."
Henry kääntyi vihaisena toiselle kyljelle, mutta hämmästeli, ettei Bill osoittanutkaan samanlaista suuttumuksen merkkiä. Se ei ollut Billin tapaista, sillä hän kiukustui helposti äreistä sanoista. Henry mietiskeli sitä kauan, ennenkuin nukkui, ja kun hänen luomensa painuivat umpeen ja hän vaipui uneen, hänen mieleensä jäi ajatus: Se on päivänselvää, Bill on peräti masentunut. Täytyy panna häneen huomenna vähän eloa.
KOLMAS LUKU.
Nälkähuuto
Päivä alkoi hyväenteisesti. Yöllä ei ollut kadonnut ainoatakaan koiraa, ja he lähtivät vaeltamaan halki hiljaisuuden, kylmyyden ja pimeän melkoisen hilpein mielin. Bill tuntui unohtaneen yölliset ennustuksensa, yltyipä päivällä hulluttelemaankin koirien kanssa, kun nämä kaatoivat reen eräässä pahassa kohdassa.
Siinä syntyi aika sekamelska. Reki oli ylösalaisin puunrungon ja ison paaden väliin kiilautuneena, ja heidän oli pakko irroittaa koirat saadakseen sotkun selvitetyksi. Miehet hyörivät juuri kumarruksissaan reen ääressä koettaen nostaa sitä, kun Henry huomasi Korvapuolen hiipivän tiehensä.
"Hei, Korvapuoli, tule tänne!" huusi hän suoristuen ja kääntyen koiraan päin.
Mutta Korvapuoli porhalsi juoksuun lumen poikki, laahaten valjaita perässään. Ja siellä, heidän takanaan, oli naarassusi sitä odottamassa. Tätä lähetessään koira kävi äkkiä varovaiseksi. Juoksu hidastui valppaaksi, keikaroivaksi astunnaksi, ja sitten se seisahtui. Se tarkasteli sutta huolellisesti ja epäillen, mutta kuitenkin halukkaasti. Naaras näytti sille hymyilevän, paljastaen hampaansa pikemmin mielistelevästi kuin uhkaavasti. Se astui kohti muutaman askeleen, kisailevasti, ja pysähtyi sitten. Korvapuolikin läheni, yhä valppaana ja varovaisena, häntä ja kotvat pystyssä, pää koholla.
Se koetti nuuskia suden kuonoa, mutta tämä peräytyi leikillisesti ja ujostellen. Joka kerta kun koiras läheni, naaras väistyi saman verran. Askel askeleelta susi viekoitteli koiran kauemmaksi ihmisten turvallisesta läheisyydestä. Kerran, ikäänkuin varoitus olisi hämärästi vilahtanut sen ymmärryksessä, se käänsi päätään ja katsahti kaatunutta rekeä, vetokumppanejaan ja molempia miehiä, jotka huutelivat sille.
Mutta mitä ajatuksia sen mielessä lieneekin ollut muodostumaisillaan, ne karkoitti naarassusi, joka läheni, nuuski sen kuonoa lyhyen hetken ja sitten alkoi taas ujostellen peräytyä sen uudelleen edetessä.
Billin mieleen oli sillä välin muistunut pyssy. Mutta se oli kaatuneen reen alla, ja kun hän viimein Henryn avulla oli saanut kuorman käännetyksi, olivat Korvapuoli ja naarassusi jo liian lähellä toisiaan ja niin pitkän matkan päässä heistä, ettei hän uskaltanut ampua.
Liian myöhään Korvapuoli havaitsi erehtyneensä. Miehet näkivät sen kääntyvän ja alkavan juosta heitä kohti, ennenkuin havaitsivat muutoksen syyn. Sitten he näkivät kymmenkunnan laihan ja harmaan otuksen loikkivan lumilakeuden poikki; ne lähestyivät heidän jälkiään suorakulmaisesti sulkeakseen koiralta paluutien. Samassa tuokiossa hävisi myöskin naarassuden ujous ja kisailuhalu. Ärähtäen se hyökkäsi Korvapuolen kimppuun. Tämä työnsi sen hartiallaan syrjään, ja kun paluutie nyt oli suljettu ja se yhä vielä aikoi pyrkiä reen luo, se muutti suuntansa yrittääkseen kiertämällä päästä perille. Joka hetki saapui lisää susia yhtyen ajoon. Naarassusi pysytteli hyppäyksen päässä Korvapuolen kintereillä.
"Minne sinä menet?" kysäisi Henry äkkiä laskien kätensä kumppanin käsivarrelle.
Bill pudisti sen erilleen. "Minä en kestä sitä", virkkoi hän. "Ne eivät saa enää meidän koiriamme, jos minä voin asiata auttaa."
Pyssy kädessä hän sukeltausi viidakkoon, joka reunusti heidän kulkemaansa tietä. Hänen tarkoituksensa oli aivan selvä. Ottaen reen Korvapuolen kiertämän kehän keskustaksi Bill aikoi ennättää sellaiselle kohdalle, missä hän olisi ajajia vastassa. Pyssyllään, keskellä päivää, hän kenties saattaisi herättää susissa kammoa ja pelastaa koiran.
"Kuules, Bill!" huusi Henry hänen jälkeensä. "Ole varovainen! Älä uskalla liikoja!"
Henry istuutui reelle odottamaan. Ei hän voinut muutakaan tehdä. Bill oli jo kadonnut näkyvistä, mutta Korvapuolen saattoi silloin tällöin erottaa, kun se tuli esiin viidakosta ja kuusiryhmistä kadotakseen seuraavassa tuokiossa taas niiden joukkoon. Henryn mielestä sen asema oli toivoton. Koira oli täysin tietoinen vaarasta, mutta se juoksi ulommaista kehää, susilauma taas sisempää ja lyhempää. Turhaa oli ajatella Korvapuolen pääsevän niin paljon ahdistajainsa edelle, että se kykenisi pyyhältämään näiden kehän poikki reen luo.
Eri viivat lähenevät nopeasti samaa pistettä. Henry tiesi, että jossain tuolla lumella, puiden ja viidakkojen takana, susilauma, Korvapuoli ja Bill yhtyisivät. Se tapahtui ylen pian, paljon pikemmin kuin hän oli odottanut. Hän kuuli pamauksen, sitten kaksi pamausta nopeasti peräkkäin, ja hän tiesi, että Billin ampumavarat olivat loppuneet. Sitten hän kuuli ankarana melskeenä ärinää ja ulvahduksia. Hän erotti Korvapuolen kiljuvan tuskasta ja kauhusta ja kuuli suden ulvahduksen, joka ilmaisi jotain niistä lyödyn. Ja siinä oli kaikki. Ärinä taukosi. Ulvahdukset vaikenivat. Hiljaisuus valtasi jälleen aution maan.
Kauan hän istui reellä. Hänen ei tarvinnut käydä katsomaan, mitä oli tapahtunut. Hän tiesi sen yhtä tarkasti, kuin jos se olisi sattunut hänen silmäinsä edessä. Kerran hän havahtui äkisti ja veti nopeasti kirveen esiin reestä. Mutta sitten hän istuutui vielä mietiskelemään, ja molemmat jäljellejääneet koirat kyyristyivät vavisten hänen jalkainsa juureen.
Viimein hän nousi väsyneesti, ikäänkuin kaikki jäntevyys olisi kadonnut hänen ruumiistaan, ja ryhtyi kiinnittämään koiria rekeen. Hän heitti köyden olkapäälleen ja kiskoi koirien kera. Kauas ei hän kulkenut. Heti pimeän lähetessä hän kiiruhti laatimaan leirin ja varasi itselleen runsaat määrät polttopuita. Hän ravitsi koirat, keitti ja söi illallisensa ja laati yösijansa lähelle tulta.
Mutta hänen ei oltu sallittu nauttia lepoa. Ennenkuin hänen silmänsä sulkeutuivat, olivat sudet jo siirtyneet huolestuttavan lähelle. Nyt ei enää tarvinnut aavistella niiden olinpaikkoja. Ne oleilivat ahtaassa kehässä hänen ja nuotion ympärillä, ja hän saattoi tulen valossa selvästi nähdä niiden makailevan, istuskelevan, ryömivän vatsallaan tai hiipivän edestakaisin. Vieläpä ne nukkuivatkin. Siellä täällä hän näki jonkun makaavan koiran tavoin kokoon kiertyneenä, nauttien unta, joka häneltä itseltään nyt oli kielletty.
Hän piti tulta kirkkaasti loimuamassa, sillä hän tiesi, että se suojeli hänen ruumistaan susien nälkäisiltä hampailta. Koirat pysyttelivät hänen lähellään, yksi kummallakin puolella; ne nojautuivat häneen turvaa etsien, ulisivat ja vinkuivat ja toisinaan murisivat vimmoissaan, kun joku susista työntyi tavallista lähemmäksi. Sellaisina hetkinä, kun koirat murisivat, koko kehä joutui liikkeeseen, sudet nousivat seisaalleen ja tunkeutuivat tutkistellen eteenpäin, ja hänen ympärillään kohosi ärinää ja kiihkeitä ulvahduksia moniäänisenä kuorona. Sitten piiri laskeutui jälleen