Ken täällä käskee, sinäkö vai minä?
Et häntä siedä! – Herra varjelkoon!
Sa riitaa tahdot vieraissani; tahdot
Mies olla, korkein kukko tunkiolla!
Se häpeää on, setä.
Katsos vain
Suupaltti olet poika. – Niinkö, totta? —
Tuon kaiken vielä muistat, usko pois!
Mua vastustelet! Niin, niin, hyvään aikaan! —
Niin, ystäväiset! – Tiehes, nokkaviisas!
Vait oiti! – Lisää valkeita! – Hyi, sua!
Ma kyllä kieles salpaan! – Hei vain, lapset!
Kun ehdon vihaan pakko-malttamus
Näin yhtyy, ruumiin valtaa vavistus.
Pois käyn; mut kuje tuo, vaikk' armasta
Nyt on se, jäljessään tuo karvasta.
(Menee.)
ROMEO (lähestyen Juliaa).
Jos saastuttanee käsi halpa tää
Tuon pyhäkön, se hurskas synti on;
Mun huuleni, kaks pyhäretkijää,
Sovinnoks tarjoo hellän suutelon.
Kätenne täten liiaks syytä saa,
Vain hartahan se täytti toiminnon;
Saa pyhän kättä hurskas koskettaa,
Ja käden-anto hurskaan muisku on.
Pyhäll' on huulet, niinkuin hurskaallai?
On, mutta rukous on niiden työ.
Suo huulilleni, mitä kädet sai,
Ett' uskoan' ei peitä tuskan yö.
Ei liiku pyhä, vaikka suostuukin.
Seis siis, ett' otan mitä rukoilin.
(Suutelee häntä.)3
Nyt huules synnin huuliltani vei.
Näin huulilleni palkaks synnin sain.
Palkaksko synnin? Armas kiusaus,
Pois synti anna.
(Suutelee toistamiseen.)
Kyllä osaat vain!
Teit' äitinne sois puhutella, neiti.
Ken hänen äitins' on? —
Niin, nuori herra,
Sen neiden äiti on tän talon rouva,
Älykäs, hyvä, kunnollinen rouva.
Tytärtä imetin, jok' oli tässä.
Ken hänet saa, sen kelpaa, sen ma takaan.
Vai Capulet! Oi, hinta summaton!
Eloni vihamiehen vallass' on.
Pois joutuin! Kohta päättyy huvi tää.
Niin pelkään; tuskaani se enentää.
Ei, hyvät herrat, viel' ei lähdön aika;
Mitätön, halpa atria on valmis. —
Todellako? No siis, ma teitä kiitän:
Niin kiitos, arvon herrat! Hyvää yötä!
Valkeita lisää! – Tulkaa, mennään maata!
Jo myöhä yö on, toden totta, setä;
Levolle tahdon.
(Kaikki lähtevät, paitse Julia ja imettäjä.)
Imettäjä, tänne!
Ken on tuo nuori herra tuolla, sano?
Tiberio-ukon perijä ja poika.
Ja entä tuo, ken nyt käy ovest' ulos?
Se, luulen ma, on nuori Petruchio.
No, entä tuo, tuo, jok' ei tanssinut?
En tiedä.
Käy kysymään. – Jos nainut on hän vaan,
Niin haudan morsius-vuoteekseni saan.
Hän Romeo nimelt' on ja Montague,
Tuon suuren vihamiehen ainoo poika.
Lemp' ainoo syntyi vihast' ainoasta!
Näin liian varhain, myöhään tunsin vasta!
Tää lemmen alku pahaa ennustaa,
Kun vihamiestään täytyy rakastaa.
Hah? Mitä se?
Vain riimi, jonka opin
Eräältä tanssijalta.
(Ulkoa huudetaan Juliaa.)
Heti, heti! —
Jo vieraat lähti, lähtekäämme meki.
(Menevät.)
Nyt vanha rakkaus hautaan hoiperoi,
Perijäks nuori lempi hapuileepi;
Ja kauneus tuo, mi kuolon tuskat toi,
Jo rinnall' armaan Julian himmeneepi.
Nyt Romeo lemmittynä on ja lempii,
Katseiden tenho humauksen luo;
Hän luultua nyt vihollistaan hempii,
Ja lemmen turma-syöttiin tarttuu tuo.
Ei vihollisna tilaisuutta hällä
Valoja lemmitylleen kuiskaamaan;
Ja keinot vielä huonommat on tällä
Tavata kaivattua armastaan.
Mut lempi voiman, aika keinot suo,
Suurimpaan tuskaan suurint' ihaa tuo.
(Poistuu.)
TOINEN