Päivä niinkö nuori?
Vast' yhdeksän.
Oi, pitkäks käypi huoli!
Täält' isäkö niin joutuin läksi?
Niin.
Mi huoli päiväs pitentää?
Sen puute,
Jonk' omistaminen ne lyhentäisi.
Sa rakastat?
Ma puutun —
Rakkautta?
Sen suosiota, jota rakastan.
Voi, että rakkaus, näöltään niin hellä,
Noin tyly on ja julma käsitellä!
Voi, että rakkaus, side silmillänsä,
Tien näkemättään löytää määränänsä!
Miss' atrioimme? – Voi! – Mi riita täällä?
Tok' älä kerro, kaikki olen kuullut.
Suur' viha on, mut rakkaus suurempi: —
Vihaava rakkaus! Rakastava viha!
Sa kaikkisuus, mi tyhjäst' olet luotu!
Keveys raskas! Vakaa hullutus!
Kuvaton kaaos muodoist' ihanista!
Sa siipi lyijyinen, sa savu kirkas.
Sa tuli jäinen, terveys sa sairas!
Sa valvas uni, vastakohtas ihan!
Näin rakastan ja rakkauttain vihaan.
Et naura sa?!
En, pikemmin ma itken.
Mit', armas sielu?
Armaan sielus tuskaa.
Niin, syytä siitä lemmen puuskaa.
Sydäntäin omat lemmen tuskat kaivaa;
Niit' enennät sä, jos sen kuorman vaivaa
Omillas lisäät. Ystävyytes tuo
Liikoihin tuskiin liikaa taakkaa luo.
Savua lemp' on, usmaa huokausten;
Kun kirkastuu se, tulta silmä säihkyy,
Kun hämmentyy se, kyynelvirta läikkyy.
Mit' on se muuten? Hulluus älyinen,
Vihava sappi, mehu metinen.
Hyvästi, serkku!
Seis! Ma seuraan sua;
Jos näin sa minut heität, loukkaat mua.
Voi! Itseni ma hukkasin; ei oo
Hän täällä, muualla on Romeo.
Ken lemmittys on, sano vakavasti.
Pitäiskö voihkaten mun kertoa se?
Kuin? Voihkatenko? Ei, vaan vakavasti.
Ahdista testamentti sairahalta;
Se kiusatulle tuntuu kiusaavalta!
Siis, serkku, vakavasti: naista lemmin.
Lik' osasin, kun lempiväks sun luulin.
Mik' oiva kyttä! – Kultan' onkin kaunis.
Kultaiseen pilkkaan nopeammin sattuu.
Sivuitse ammuit! Nuol' ei Cupidon
Käy häneen, mieli Dianan häll' on.
Siveyden vahvass' asussa ei häntä
Satuta lapsen nuoli heikonläntä.
Pois lemmenpyyteen rynnäköt hän työntää
Ja riettaan silmän hyökkäykset, ja helmaans'
Ei vaihda kultaan, joka huiskaan hurmaa.
Oi, sulost' on hän rikas; köyhä vaan,
Kun aarteensa vie kanssaan kuolemaan.
Siis vannoi kieltäyvänsa naimisista?
Niin, ja se saituus suurt' on tuhlaamista.
Näet, kauneus, jäätyin hänen jäänsä alle.
Ei kauneuttaan suo jälkimaailmalle.
On liian viisas, liian kaunis vain,
Autuuden ansaitakseen tuskillain.
Pois lemmen vannoi hän, ja vala tää
Kun kaikui, kuollutt' elän elämää.
Mua kuule: unhota hänt' ajatella.
Sano, kuinka ajattelun unohtaisin.
Vapaus silmillesi suo: ne toisiin
Luo kaunokaisiin.
Ah, se keino hänen,
Tuon valion, vain lisäis viehätystä.
Nuo onnen naamarit, jotk' ihatarten
Saa otsaa suudella, ne mustuudellaan
Tuo mieleen peittämänsä ihanuuden.
Soaistu mies ei unhottaa voi näön
Kallista, hukattua lahjaa. Näytä
Minulle nainen ihanimman kaunis,
Sen kauneus on vaan näyte, joka näyttää
Ken tuota ihanint' on ihanampi.
Hyvästi! Unhotust' et neuvo mulle.
Sen teen, tai kuolen velkapäänä sulle.
(Menevät)
Katu.
(Capulet, Paris ja palvelija tulee.)
Ja sama sakko pantu Montaguelle
Kuin minulle; en luulis sopuisuutta
Miehille meidän ikäisille työlääks.
Teill' arvoisa on kummallakin maine.
Ja