Tulemme. – Julia, kreivi odottaa.
Öin hauskoin hauskat päivät jatkakaa!
(Menevät.)
Katu.
(Romeo, Mercutio, Benvolio, viisi tai kuusi naamiota, soihdunkantajia ja muita tulee.)
Tuon puheen lausummeko puolusteeksi,
Vai astummeko sisään ilman muuta?
Ei enää moiset mutkat tapana.
Pois koko Amor1 sokkorättineen
Ja kirjavine ruodejousinensa,
Mi naiset karkoittaa kuin linnunpelko!
Ja ulkolukuja me tullessamme
Kuiskaajan avull' emme kangerra;
Vaan pyöritelkööt silmiään jos kuinka,
Me pyöryn pyörimme ja katoamme.
Minulle soihtu! Mieleni ei juosta;
Se raskas, synkkä on; ma pidän tulta.
Ei, Romeo hyvä, tanssia sun pitää.
En, totta. Teillä kevyet on kengät
Ja kevyt mieli; mun on lyijyn-raskas,
Se liikkumattomaks mun maahan kiintää.
Sa, lemmen-orja! Lainaa lemmen siivet,
Yl ahtaan tomun kiidä.
Syvään kiiti
Sen nuoli rintaan, ett'en kiitää voi sen
Keveillä siivillä; niin ahtaass' olen,
Ett'en voi tuskain ahdett' ylös nousta:
Ma lemmen raskaan taakan alle vaivun.
Vai siihen vaivut? Raskautat näin lempes;
Liiaksi painoa niin hellän kestää.
Lempikö hellä? Liiaksikin tyly,
Kesytön, hurja; pistelee kuin oka.
Jos lemp' on tyly, ole tyly vastaan,
Ja pisto pistost' anna, niin sen suistat. —
Kotelo tänne, kasvojeni peitoksi
(Panee naamarin kasvoilleen.)
Noin, naama naaman eteen! – Mitä huolin,
Vaikk' ilkisilmä rumuuttani tarkkaa?
Hävetköön puolestani naamakoppa,
Nyt kolkutus ja sisään! Sitten tulee
Jokaisen olla virkku jaloiltaan.
Minulle soihtu! Huimapäiset houkot
Kannoillaan kaislaa turtaa kutkutelkoot.2
Ma iso-isän sananpartta käytän:
Saan katsella, kun valkeata näytän.
Se pila sopii nyt; ma muass' olen.
Muassa, mies! yövartijan on käsky.
Jos muass' olet, autamme sun tuosta,
Suo anteeks, lemmenmuasta, joss' istut
Sa korviasi myöten kiinni. – Tulkaa!
Näin päivää valaisemme.
Emme suinkaan.
Ma tarkoitan: näin jouten valkeitamme,
Kuin tulta päivällä me kulutamme.
Hyvän aikeen tajumus se viisi kertaa
Viisille älyillesi vetää vertaa.
Hyv' aikeemme on mennä pitohon,
Tok' älykkäält' ei näytä se.
Mik' on?
Näin unta taannoin.
Minä myös.
Mit' unta?
Ett' uneksijan lepo todetonta.
Totuutta uneksii hän levätessään.
Oo, kuningatar Mab on luonas käynyt,
Tuo keijukaisten kätilö. Hän tulee
Niin piennä muodoltaan kuin kiiltokivi,
Jok' oltermannin sormuksessa hohtaa,
Ja päivän-hiuteisella valjakollaan
Makaajain nokkain ajaa poikitse.
Hämähäkin sääristä on pyörän puolat
Ja kuomi heinäsirkkain siivistä,
Hienointa seittiä on valjashihnat,
Kuun koste'ista säteistä on päitset;
On ruoska kettä, varsi sirkanluuta;
Ajuri – hento, harmaatakki sääski,
Niin suur' ei puolinkaan kuin mato pieni,
Mi laiskan immen sormess' asustaa:
Vaunuina ontto pähkinä, jonk' uursi
Puuseppä Orava tai vanhus Toukka,
Ammoiset keijukaisten vaunusepät.
Tuoss' asuss' öisin lempiväin kun aivot
Hän kiertää, lemmest' uneksivat oiti;
Hovikkoin polvet, – kumarruksist' oiti;
Lainmiesten sormet, – sivutuloist' oiti;
Neitosten huulet, – oiti suuteloista;
Ja noihin usein häijy Mab luo rakot,
Jos hajumakeisilta henki löyhkää.
Hovikon nenitse hän joskus kiitää,
Tuo silloin köllin haistaa unissaan;
Tihuntiporsaan saparolla joskus
Rovastin nokkaa uness' ärryttää,
Tuo silloin uutta paikkaa uneksii;
Soturin niskall' ajelee, ja tämä
Unissaan vihollisen kaulan-leikkuut,
Väijykset näkee, rikot, Turkin
Viis syltä syvät muistomaljat: – silloin
Hän rummun kuulee, pystyyn karkaa, herää,
Peloissaan pari rukousta noituu,
Ja nukkuu taas. Se oikea on Mab,
Jok