Hymyilee harvoin, silloinkin on niinkuin
Hän soimais itseään ja mieltään ilkkuis
Siit' että nauruun heltyä se saattaa.
Semmoiset henget ei saa koskaan rauhaa,
Niin kauan kuin heit' etevämp' on ykskin.
Ja sen vuoks ovat he niin vaaralliset.
Ma sanon, mik' on peljättävää, enkä
Mit' itse pelkään; Caesar olen aina!
Käy oikealle, korva tää on kuuro,
Ja suoraan hänest' ajatukses lausu.
Takista mua ny'it: mitä tahdot?
Niin, Casca, kerro mit' on tapahtunna,
Kosk' on niin synkkä muodoltansa Caesar.
Kuin? Etkö muass' ollut? Etkö? Mitä?
En kysyis silloin mit' on tapahtunna.
No niin, hänelle tarjottiin kruunu; ja kun se hänelle tarjottiin, työnsi hän sen luotaan kätensä selkäpuolella, näin; ja silloin kansa nosti riemuhuudon.
Mik' oli syynä toiseen riekkunaan?
He, sama asia.
Meluttiin kolmasti; mit' oli kolmas?
He, aina sama asia.
Kolmasti tarjottiinko kruunu hälle?
No, kuinkas muuten; ja kolmasti hän sen luotaan työnsi, mutta joka kerta aina hiljemmin; ja joka työntämiseltä kunnon naapurini kajahuttivat riemuhuudon.
Ken hälle tarjos kruunun?
He, Antonius.
Miten se kävi? Kerro, hyvä Casca.
Yhtä hyvin voisin mennä hirteen kuin kertoa miten se kävi; pelkkää hullutusta kaikki, en pannut sitä merkille. Marcus Antonius, sen näin, tarjosi hänelle kruunun; – ei se oikeastaan kruunukaan ollut, se oli tuollainen virve vaan; – ja, niinkuin sanoin, työnsi hän sen luotaan kerran; mutta, kaikesta huolimatta, olisi hän, luullakseni, mielellään ottanut sen. Sitten hän sen tarjosi hänelle toistamiseen; sitten hän sen toistamiseen luotaan työnsi; mutta, luullakseni, hän sangen vastenmielisesti siitä sormensa hellitti. Ja sitten hän sen tarjosi kolmannesti; hän sen kolmannesti työnsi luotaan; ja aina kun hän sen hylkäsi, kiljui roistoväki ja paukutti yhteen karkeita käsiänsä ja nakkasi hikisiä yömyssyjänsä ilmaan ja purki semmoisen määrän haisevata henkeä, kun Caesar kruunun hylkäsi, että se oli Caesarin tukehuttaa; hän, näet, pyörtyi ja kaatui maahan. Ja mitä minuun tulee, en uskaltanut nauraa; pelkäsin, näet sen, suutani avata ja hengittää itseeni tuota pahaa ilmaa.
Vait! minä pyydän. Mitä? Caesar pyörtyi?
Niin, kaatui torille, valutti vaahtoa suustaan ja oli äänetön.
Se luultavaa on: häll' on kaatuvainen.
Ei, Caesarilla ei; vaan sulla, mulla
Ja kelpo Cascalla on kaatuvainen.
En tiedä mitä sillä tarkoitat; mutta Caesar kaatui, se on varma. Jos ei roskakansa hänelle käsiään taputtanut tai viheltänyt hänelle aina sitä myöden miten hän heitä miellytti tai ei, niinkuin näyttelijöille teatterissa tekevät, niin en ole minä kunniallinen mies.
Mitä hän sanoi, kun hän siitä tointui?
Niin, nähkääs, ennen kaatumistaan, kun hän huomasi roskaväen ihastuvan siitä, että hän kruunun hylkäsi, niin riisti hän auki nuttunsa ja tarjosi heille kurkkunsa poikki leikattavaksi. – Jos minä en olisi miestä sanasta ottanut, jos vaan olisin ammattimies ollut, niin menisin vaikka elävään helvettiin noiden konnain kanssa. – Ja sitten hän kaatui. Kun hän siitä tointui, sanoi hän toivovansa, että kunnioitettava seura lukisi sen hänen tautinsa syyksi, jos hän muka oli tehnyt tai sanonut jotakin sopimatonta. Kolme tai neljä luuskaa, jotka vieressäni seisoivat, huusivat: "voi, hyvä ihminen!" – ja antoivat hänelle anteeksi sydämensä pohjasta. Vaan se ei paljoa maksa; vaikka Caesar olisi heidän äitinsä kuoliaaksi pistänyt, eivät he olisi toisin tehneet.
Ja sittenkö noin synkkänä hän läksi?
Niin.
Sanoiko Cicero mitään?
Kyllä; hän puhui kreikankieltä.
Missä tarkoituksessa?
Niin, jospa minä sen voisin sanoa, niin en enää koskaan kehtaisi silmiisi katsoa. Mutta ne, jotka häntä ymmärsivät, hymyilivät toisillensa ja pudistivat päätään. Mitä minuun tulee, oli se mulle kreikankieltä. Saattaisin teille kertoa vielä muita uutisia: Marullon ja Flavion on suu tukittu, kun riistivät pois virveet Caesarin kuvapatsailta. Hyvästi nyt! Oli siellä vielä muutakin hullutusta, jos sitä vaan jaksaisin muistaa.
Tuletko luokseni illalliselle, Casca?
En, olen luvannut muualle mennä.
Tuletko huomenna päivälliselle luokseni?
Tulen, jos elän ja sanassasi pysyt ja ruokasi kelpaa syötäväksi.
Hyvä, odotan sua siis.
Tee se. Hyvästi jääkää kumpikin.
Voi, mikä jörö hänestä on tullut!
Hän koulupoikan' oli tulta täynnä.
Niin on hän vieläkin, kun joku jalo
Ja uljas yritys on hankkehessa,
Vaikk' innottomaks teeskelee hän. Höystett'
On vaan tuo raakuus hänen älyllensä,
Se mielihalua vaan kiihoittaapi
Sulattamahan hänen lauseitaan.
Niin onkin. Nyt sun jätän täksi kertaa.
Huomenna jos mua puhutella tahdot,
Käyn luonasi, tai, jos sua haluttaa
Mun kotihini tulla, niin sua varron.
Sen teen. – Siks ajattele maailmaa. —
Niin, jalo