Sen kunnon sinussa ma tunnen, Brutus,
Niin totta kuin ma ulkomuotos tunnen.
No niin, nyt onkin kunniasta puhe. —
En tietää voi mit' arvelette sinä
Ja muut täst' elämästä, mutta minust'
Olematonna paremp' ois kuin elää
Ja kaltaistani peljätä. Kuin Caesar
Vapaana minä synnyin, samoin sinä;
Sam' oli meillä ravinto kuin hällä,
Ja kestämme kuin hänkin talven kylmät.
Kerranpa – oli kolkko, raju ilma,
Ärjyillen Tiber rantojansa pieksi —
Huus mulle Caesar: "tuohon raivoon virtaan
Hypätä kanssan' uskallatko, Cassius,
Ja niemeen tuonne uida?" Virtaan oiti
Ma, vaatteet yllä, syöksin, pyytäin häntä
Mua seuraamaan; ja sen hän, totta, teki.
Rajuna tyrsky kuohui, suonin vahvoin
Sysimme sitä, työntäen sen syrjään
Tai rinnoill' uljailla sen salvaten.
Mut ennen kuin me määrän saavutimme,
Huus Caesar: "Cassius, auta, minä hukun!"
Kuin suuri kanta-isämme Aeneas
Harteillaan kantoi Trojan liekeistä
Anchises-ukon, Caesarin ma samoin
Tiberin laineist' uupuneena kannoin.
Ja se mies on nyt jumala, ja Cassius
Saa, kurja raukka, selkä köyryss' olla,
Kun Caesar penseästi päätään nyökkää.
Espanjass' oli horkka hällä; silloin
Kun kohtas tauti, värisi hän, näin sen;
Värisi tottakin se jumala!
Huulilta pelkureilta katos puna,
Ja silmä tuo, jonk' uhkaa mailma säikkyy,
Kadotti loistonsa; ja voi! hän voihki;
Tuo ääni, joka käskee roomalaisten
Puheitaan kuulla ja ne kirjaan panna,
Kuin sairas impi huusi: "juomist' anna,
Titinius!" Taivaan vallat! Ihme että
Mies, luonnoltaan niin heikko, kaiken suuren
Edelle pääsee näin ja voitonpalmun
Saa yksinään.
Taas yleist' ihastusta!
Nuo riemuhuudot tarkoittavat, luulen,
Uutt' arvon kertymistä Caesarille.
Tän ahtaan mailman ylitse hän astuu
Kuin jätti, ja me kääpiöt me käymme
Kolossin jalkain väliss' urkkien
Ja tirkistellen inhaa hautapaikkaa.
On ihmisellä onnens' ohjat joskus.
Syy, rakas Brutus, kurjaan pienuuteemme
On itsessämme eikä tähdissämme.
Brutus ja Caesar! Mit' on siis se Caesar?
Miks on se nimi kuulumpi kuin sun?
Ne piirrä rinnan: sun on yhtä kaunis;
Niit' äännä: yhtä soipa sun; ne vaakaa,
Ja sun on yhtä raskas; loihdi niillä,
Ja Brutus nostaa henkiä kuin Caesar.
No, kaikkien jumalien nimessä!
Hän mitä syö, tuo Caesar, kun hän kasvaa
Noin suureksi? Häväisty olet, aika!
Sun jalot sukuveres kuivui, Rooma!
Isonko tulvan jälkeen aikakautta,
Jonk' yksi mies vaan olis kuuluks tehnyt?
Ken väittänyt on Roomast' ennen koskaan,
Ett' yks mies vaan sen laajaan piiriin mahtuu?
Se totta Rooma on, ja kyllin ruumaa,
Jos siinä vaan on ainoakin mies.
Oi, kuulimmehan kuinka isät lausui:
Tääll' oli muinoin Brutus, joka ennen
Suvainnut Roomass' olis pirun hovin
Kuin kuninkaan.
En lainkaan epäile ma ystävyyttäs,
Ja arvaan mihin työntää mua tahdot;
Mietteeni siitä sekä ajastamme
Ma lausun vasta; tällä haavaa soisin —
Sydämest' anon sitä – vapaaks päästä
Kehoituksistas. Lausunut mit' olet,
Ma sitä tuumin; lausua mit' aiot,
Ma tyynnä kuulen, kun vaan aikaan sopii
Niin suurist' asioista neuvotella.
Siks, jalo ystäväni, harki tuota:
Maamoukka tahtois Brutus ennen olla,
Kuin Rooman pojaks itseänsä kiittää
Oloissa näissä vaikeissa, joilla
Rasittaa meitä tämä aika uhkaa.
Iloitsen että heikot sanani
Saa Brutost' irti senkin verran tulta.
Jo loppui ilve; Caesar palajaa.
Kun ohi käyvät, tartu Cascan hihaan;
Tylyllä tavallaan hän sulle kertoo
Mit' ompi tähdellistä tapahtunna.
Sen kyllä teen. – Mut, huomaitsetko, Cassius,
Caesarin otsaa punaa vihan hehka,
Ja seura on, kuin nuhteit' olis saanut.
Calpurnian poski kalvas on, ja silmät
Niin punaiset ja tuimat Cicerolla,
Kuin Capitolin neuvostossa joskus,
Kun senaattorit häntä vastaan väittää.
Asian laidan kyllä Casca kertoo.
Antonius!
Caesar!
Ma seurahani lihavia tahdon,
Sileäpäitä, jotka yönsä nukkuu.
Nälkäinen, ontto Cassion on katse:
Hän liiaks miettii: moiset ovat vaaraks.
Hänest' ei vaaraa, älkää peljätkö:
Sävyisä hän on, jalo roomalainen.
Lihavamp' olla sais! Vaan hänt' en pelkää.
Mut jos mun nimelleni pelko sopis,
En tiedä ketä niin ma karttaisin
Kuin