Myladyn poika. Dumas Alexandre. Читать онлайн. Newlib. NEWLIB.NET

Автор: Dumas Alexandre
Издательство: Public Domain
Серия:
Жанр произведения: Зарубежная классика
Год издания: 0
isbn:
Скачать книгу
tämä lieuen puolikas pitkäkin?" tiedusti d'Artagnan; "sillä lieuet ovat monenlaisia meidän kauniissa Ranskanmaassamme."

      "Vain kymmenen minuutin taival, monsieur, niin rivakalle ratsulle kuin teidän."

      D'Artagnan kiitti talonpoikaa ja kannusti heti hevostaan. Vastoin tahtoaankin hämmennytti häntä ajatus, että hän oli nyt joutumassa jälleen näkemään miehen, joka oli niin sydämellisesti rakastanut häntä ja neuvoillaan ja esimerkillään niin tuntuvasti edistänyt hänen perehtymistänsä aatelismiehen käyttäytymiseen. Senvuoksi hiljensi hän sitten vähin erin hevosensa vauhtia ja ratsasti miettiväisenä pää painuksissa eteenpäin.

      Myöskin Planchet oli talonpojan tapaamisesta ja hänen esiintymisestään saanut aihetta vakavaan mietiskelyyn. Hän ei ollut milloinkaan, ei Normandiessa eikä Franche-Comtéssa, ei Artoisissa eikä Picardiessa, joissa maakunnissa hän oli oleskellut, tavannut rahvaan keskuudessa noin vapaata sävyä, säädyllistä seuratottumusta, puhdasta puheenlaatua. Hän oli ollut vähällä luulla kohdanneensa jonkun herrasmiehen, itsensälaisen frondelaisen, jonka olivat valtiolliset syyt pakottaneet turvautumaan valepukuun.

      Pian ilmestyi matkalaisten näkyviin tien mutkassa La Vallièren linna, joksi sitä oli talonpoika sanonut, ja neljänneslieuen verran etäämpänä kuvastui mainittu valkoinen rakennus sykomoriensa ympäröimänä tiheiden puuryhmien taustaa vasten, jota kevät puuteroitsi huikaisevilla kukkanietoksilla.

      D'Artagnan ei tavallisesti ollut herkkämielinen, mutta tämä näköala herätti hänen sydämensä syvyydessä ihmeellistä liikutusta, – niin voimallisia ovat nuoruuden muistot koko elämän taipaleella. Planchet, jolla ei ollut samoja vaikutelmia, kummasteli herransa silminnähtävää mielenkuohua ja silmäili vuoroon d'Artagnania, vuoroon valkoista rakennusta.

      Muskettisoturi ratsasti vielä joitakuita askeleita eteenpäin ja joutui veräjälle, jonka valutyö ilmaisi sen ajan aistikkuutta.

      Veräjän läpi näkyi hyvinhoidettuja kasvimaita, jokseenkin tilava piha, jolla tömisteli useita hevosia erilaisiin livreijoihin puettujen palvelijain piteleminä, ja parivaljakko vaunuineen.

      "Me joko erehdymme tai on tuo mies ilvehtinyt meille", virkkoi d'Artagnan; "täällä ei Atos voi asua. Hyvä Jumala, olisiko hän kuollut, ja kuuluisiko tämä maahovi jollekulle, joka käyttää samaa nimeä? Laskeudu ratsailta, Planchet, ja käy tiedustamassa; tunnustanpa, että minulla ei ole siihen miehuutta."

      Planchet hyppäsi maahan.

      "Voit lisätä", huomautti d'Artagnan, "että muuan matkustavainen aatelismies haluaa kunnioittaen tervehtiä kreivi de la Fèreä, ja jos olet tyytyväinen kuulemaasi, niin saat ilmoittaa nimenikin."

      Planchet talutti ratsuansa suitsista, lähestyi veräjää ja soitti kelloa. Heti saapui harmaatukkainen palvelija, vanhuudestaan huolimatta suoraryhtinen, ja vastaanotti Planchetin.

      "Täälläkö herra kreivi de la Fère asuu?" kysyi Planchet.

      "Niin, monsieur, täällä", vastasi palvelija Planchetille, jolla ei ollut livreijaa yllään.

      "Sotapalveluksesta eronnut ylimys, eikö niin?"

      "Aivan."

      "Jolla oli palvelija nimeltä Grimaud", pitkitti Planchet, sillä ainaisessa varovaisuudessaan ei hän luullut voivansa kerätä kyllin runsaasti takeita.

      "Herra Grimaud on tällähaavaa poissa", ilmoitti palvelija, joka nyt alkoi tarkastella kysyjää kiireestä kantapäähän, hän kun ei ollut tottunut sellaisiin tiedustuksiin.

      "Silloinpa huomaankin", huudahti Planchet ilosta säteillen, "että me etsimme juuri samaa kreivi de la Fèreä. Olkaa siis hyvä ja avatkaa minulle, sillä minä haluaisin ilmoittaa herra kreiville, että isäntäni, muuan hänen ystäviinsä kuuluva aatelismies, on tulossa häntä tervehtimään."

      "Miksette sitä heti sanonut!" virkkoi palvelija avatessaan veräjän.

      "Mutta missä onkaan isäntänne?"

      "Hän tulee ihan perässäni."

      Veräjän avattuaan astui palvelija Planchetin edellä; tämä viittasi d'Artagnanille, joka nyt ratsasti pihalle, sydämensä pamppaillessa yhä rajummin.

      Portaille päästessään kuuli Planchet äänen lausuvan eräästä alakerran huoneesta:

      "No, missä sitten on se aatelismies, ja mikset tuo häntä tänne?"

      Tämä ääni tunkeutui d'Artagnanin korviin ja herätti hänen sydämessään tuhansia erilaisia tunteita, tuhansia unohtuneita muistoja. Hän hyppäsi joutuisasti ratsailta; sillävälin Planchet hymyillen lähestyi linnan valtiasta.

      "Mutta minähän tunnen tuon miekkosen", sanoi Atos ilmestyessään kynnykselle.

      "Voi, niin herra kreivi, tunnettehan te minut, niinkuin minäkin hyvin tunnen teidät. Minä olen Planchet, herra kreivi, Planchet, tiedättehän…"

      Mutta kelpo palvelija ei kyennyt virkkamaan enempää, niin voimakkaasti tehosi häneen aatelismiehen aavistamaton esiintyminen.

      "Mitä! Planchet!" huudahti Atos. "Onko siis herra d'Artagnan täällä?"

      "Tässä olen, ystävä, tässä olen, Atos", änkytti d'Artagnan melkein hoiperrellen.

      Nämä sanat saivat silminnähtävän liikutuksen kuvastumaan Atoksenkin kauniilla ja levollisilla kasvoilla. Hän läheni d'Artagnania kahdella nopealla harppauksella, kääntämättä katsettansa hänestä, ja sulki hänet hellästi syliinsä. Hämmennyksestään vapautuneena syleili d'Artagnan Atosta niin sydämellisesti, että kyyneleet herahtivat silmiin…

      Atos tarttui sitten hänen käteensä, puristaen sitä omiensa välissä, ja vei hänet vierashuoneeseen, missä oli useita henkilöitä koolla. Kaikki nousivat seisaalle.

      "Esittelen teille herra chevalier d'Artagnanin", sanoi Atos, "hänen majesteettinsa kuninkaan muskettiväen luutnantin, hartaan ystäväni ja mitä urheimman ja herttaisimman herrasmiehen."

      D'Artagnan vastaanotti läsnäolijain tavanmukaiset kohteliaisuudet, vastasi niihin parhaansa mukaan, istuutui heidän piiriinsä ja alkoi lähemmin tarkastella Atosta, sitten kun hetkiseksi keskeytynyt keskustelu oli jälleen päässyt vauhtiin.

      Merkillistä! Atos näytti tuskin vanhentuneen. Hänen kauniit silmänsä olivat vapautuneet siitä tummasta renkaasta, joka ilmaisee yövalvomista ja juopottelua, ja näyttivät nyt isommilta ja kirkkaammilta kuin koskaan. Hiukan pitentyneet kasvot olivat voittaneet arvokkuutta, mikäli ne olivat menettäneet kuumeellista jännitystä. Pehmeästä ihosta huolimatta olivat kädet vielä yhtä kauniit ja voimakkaat, pistäytyessään esiin pitsikalvostimistansa niinkuin eräissä Tizianin ja Vandyken maalauksissa. Hän oli varreltaan solakampi kuin ennen; leveät, taaksepäin vetäytyneet hartiat ilmaisivat voimaa; pitkä musta tukka oli saanut vasta joitakuita harmaita hapsia ja valui siroina luonnollisina kiharoina alas olkapäille; ääni oli vielä yhtä soinnukas kuin olisi hän ollut vasta viidenkolmatta vanha, ja kauniit hampaat, jotka olivat säilyneet valkoisina ja vahingoittumattomina, antoivat selittämätöntä viehätystä hänen hymyilylleen.

      Kreivin vieraat oivalsivat keskustelun saamasta tuskin huomattavasta kylmäkiskoisuudesta, että ystävykset kiihkeästi halusivat jäädä kahden kesken. He alkoivat nyt kaikella vanhaan aikaan tavallisella hienotuntoisella kohteliaisuudella tehdä lähtöä, tätä tärkeätä suuren maailman ihmisten toimitusta, siihen aikaan kun sellaisia vielä oli. Mutta samassa kuului pihalta kovaa koirien haukuntaa, ja useat henkilöt virkkoivat yhteen suuhun:

      "Kas, Raoul sieltä palaa!"

      Raoulia mainitessa katsahti Atos d'Artagnaniin ja näytti väijyvän sitä uteliaisuuden ilmettä, jonka sen nimen kuuleminen tuottaisi tämän kasvoille. Mutta vielä ei d'Artagnan ymmärtänyt mitään; hän ei ollut vielä toipunut yllätyksestään. Melkein koneellisesti kääntyi hän, kun kaunis viisitoistavuotias nuorukainen yksinkertaisesti, mutta erittäin aistikkaasti puettuna astui vierashuoneeseen, soreasti kohottaen pitkillä punaisilla sulilla koristettua hattuaan.

      D'Artagnania kummastutti kuitenkin tämän