D'Artagnan ajatteli näitä kaikkia olosuhteita. Hän muisti Louvressa usein nähneensä kauniin rouva de Longuevillen säteilevänä ja huikaisevana astuvan ohitseen. Hän ajatteli Aramista, joka hänen arvoisenansakin oli muinoin päässyt rakastajaksi rouva de Chevreuselle, tämän hoitaessa edellisessä hovissa samaa asemaa kuin rouva de Longueville nykyisessä. Hän kummasteli itsekseen, miten maailmassa on ihmisiä, jotka saavuttavat mitä vain haluavat, olipa vaikuttimena kunnianhimo tai rakkaus, kun sitävastoin toiset pysähtyvät kaikissa toiveissaan puolitiehen sattuman, huonon onnen tai luonnollisten esteitten pidättäminä.
Hänen täytyi itsekseen tunnustaa, että hän kaikesta järkevyydestään ja taitavuudestaan huolimatta kuului kuitenkin jälkimmäisiin ja luultavasti jäisikin ainiaaksi niiden joukkoon. Samassa lähestyi Planchet ja virkkoi:
"Lyönpä vetoa, monsieur, että te ajattelette samaa seikkaa kuin minäkin."
"Sitäpä epäilen, Planchet", vastasi d'Artagnan hymyillen; "mutta mitä siis ajattelitkaan?"
"Ajattelin, monsieur, noita pahannäköisiä ihmisiä, jotka istuivat ryypiskelemässä ravintolassa, kun poikkesimme sinne."
"Aina varovainen, hyvä Planchet."
"Se on vaistoa, monsieur."
"No, mitä ilmaisi sinulle vaisto tässä kohden?"
"Monsieur, vaistoni ilmoitti minulle, että nuo miehet olivat kokoontuneet ravintolaan joissakin ilkeissä aikeissa. Minä ajattelin, mitä vaistoni sanoi minulle tallin pimeimmässä nurkassa, kun sinne astui muuan viittaan verhoutunut mies kahden muun saattamana."
"Ahaa!" äännähti d'Artagnan, joka huomasi Planchetin kertomuksen pitävän yhtä omien havaintojensa kanssa; "no?"
"Toinen noista kahdesta sanoi:
"'Hän on varmasti Noisyssa tai tulee sinne tänä iltana, sillä minä tunsin hänen palvelijansa."
"'Oletko varma siitä?' kysyi viittaan verhoutunut mies.
"'Olen, prinssi.'"
"Prinssi?" keskeytti d'Artagnan.
"Niin, prinssi, hän sanoi. Mutta kuulkaa edelleen.
"'Jos hän on siellä, niin sanokaahan, miten hänen kanssaan menettelemme?' kysyi toinen mies.
"'Mitenkö menettelette?' kertasi prinssi.
"'Niin; hän ei ole sellainen mies, joka antaa hevillä vangita itsensä; hän tempaa miekkansa.'
"'No niin, teidän on tehtävä kuten hänkin ja kuitenkin yritettävä saada hänet elävänä haltuunne. Onko teillä köysiä hänen sitomisekseen ja kapula hänen suunsa tukkimiseksi?'
"'On, kaikki on.'
"'Pitäkää tarkoin varanne, koska hän arvattavasti on pukeutunut seuramiehen tavoin.'
"'Kyllä, kyllä, monseigneur; olkaa huoletta.'
"'Minä muuten tulen saapuville ja opastan teitä.'
"'Te vastaatte siitä, että järjestysvalta…?'
"'Minä vastaan kaikesta', vakuutti prinssi.
"'Hyvä, me panemme parastamme.'
"Sitten he lähtivät tallista."
"No niin", huomautti d'Artagnan, "mitä se meihin kuuluu? Niillä on kai mielessä joku sellainen kepponen, joita tapahtuu joka päivä."
"Oletteko varma siitä, että se ei kohdistu meitä vastaan?"
"Meitäkö vastaan! Ja miksi?"
"Hitto, ajatelkaahan heidän sanojaan: 'Olen tuntenut hänen palvelijansa', virkkoi muuan, ja sehän voisi tarkoittaa minua."
"Entä vielä?"
"'Hän on Noisyssa tai tulee sinne tänä iltana', sanoi toinen, ja se voisi tarkoittaa teitä."
"Edelleen?"
"Edelleen huomautti prinssi: 'Pitäkää tarkoin varanne, koska hän arvattavasti on pukeutunut seuramiehen tavoin', mikä ei näytä enää jättävän mitään sijaa epäilyksille, koska te olette siviiliasussa ettekä upseerin univormussa. No niin, mitä sanotte tästä?"
"Voi, hyvä Planchet", vastasi d'Artagnan huoaten, "minä sanon, etten valitettavasti elä aikana, jolloin prinssit tahtoisivat murhauttaa minut. Sellaista sattui menneinä hyvinä päivinä! Ole siis levollinen; nuo ihmiset eivät tahdo mitään meistä."
"Oletteko varma siitä, monsieur?"
"Sen takaan."
"Hyvä on sitten; ei puhuta siitä sen enempää."
Planchet asettui jälleen paikalleen d'Artagnanin taakse, tyynnyttäjänään se ääretön luottamus, jota hän aina tunsi herraansa kohtaan; sitä ei viidenkääntoista vuoden ero ollut kyennyt horjuttamaan.
Siten ratsastettiin lieuen verran. Silloin lähestyi Planchet uudestaan d'Artagnania.
"Monsieur", virkkoi hän.
"Mitä nyt?" kysyi toinen.
"Kuulkaahan, monsieur, katsokaa tuolle taholle", pitkitti Planchet; "eikö teistä tunnu siltä kuin hiippailisi pimeässä yössä ikäänkuin varjoja ohitsemme? Kuunnelkaa! Olen eroittavinani kavioiden töminää."
"Mahdotonta", väitti d'Artagnan; "maa on sateen liottama. Mutta kun kohdistat siihen huomioni, olen kuitenkin näkevinäni jotakin."
Ja hän pysähtyi katselemaan ja kuuntelemaan.
"Jollei kuulu hevosten tömistelyä, niin ainakin niiden hirnuntaa; kuunnelkaahan vain."
D'Artagnanin korvaan osuikin hirnahdus, joka tunki läpi avaruuden ja pimeyden.
"Siellä ovat nuo miehet", hän virkkoi; "he ovat lähteneet liikkeelle.
Mutta se ei kuulu meihin; pitkittäkäämme kulkuamme."
He lähtivät jälleen matkaan.
Puolen tunnin kuluttua he saapuivat Noisyn ensimmäisten talojen kohdalle; kello lienee ollut puoli yhdeksän ja yhdeksän välillä illalla.
Maalaisten tapaan olivat kaikki menneet levolle, ja koko kylässä ei näkynyt ainoatakaan valoa.
D'Artagnan ja Planchet pitkittivät ratsastustaan.
Molemmin puolin tietä kuvastuivat harmaata, synkkää taivasta vasten talojen synkemmät katonharjat; toisinaan luskutti joku valpas koira portin takana tai juoksi säikähtynyt kissa nopeasti keskikadulta risuläjän kätköön, mistä sen kauhistuneet silmät kiiluivat kuin kiiltokivet. Ne tuntuivat olevan kylän ainoat elolliset olennot.
Noin keskivaiheilla kylää kohosi tumma röykkiö, joka vallitsi päätoria, sijaiten erillään kahden kujan välissä, tavattoman isojen lehmusten ojennellessa paljaita oksiaan sen julkipuolella. D'Artagnan silmäili rakennusta huomaavaisesti.
"Tämä on tietenkin arkkipiispan linna, kauniin rouva de Longuevillen asunto", hän virkkoi Planchetille. "Mutta missä on luostari?"
"Luostari", selitti Planchet, "on kylän päässä; sen tunnen."
"No niin", jatkoi d'Artagnan, "nelistä sinä sinne, Planchet, sillaikaa kun minä tiukennan ratsuni mahavyötä. Tule sitten ilmoittamaan minulle, näkyykö jesuiiteilla yhtään valaistua ikkunaa."
Planchet totteli määräystä ja poistui pimeään,