–Katso, mamma, katso, mitä olemme tehneet!
–Millä ihmeellä te jo olette ehtineet?
–Maisteri Hagman haki poikain kanssa puut, ja me pystytimme ne yhdessä.
Muitakin ilmaantui siihen.
–Tänne eivät saa tulla istumaan muut kuin herra Hagman ja pikkupojat ja minä. Tämä on meidän! Te ette, unikeot, ole viitsineet auttaa! Pois!—Ajakaa pois, pojat!—Semmoisia kaupunkilaisherroja!—ja Naimi ja pikkupojat alkoivat taistella lehtolinnansa puolesta, jonka kimppuun toiset kävivät ja toiset sitä leikkiä nauraen parvekkeelta seurasivat. Mutta lopulta voittivat puolustajat ja Robert, Lauri ja Risto karkoitettiin, ja Naimi ja Antero pitivät linnan. Robert syytti silmälasiaan, Lauri piippuaan.
Kutsuttiin aamiaiselle; kaikki muut saapuivat paitsi rovasti.
–Eikö Olai tule? kysyi professorska.
–Pappa söi jo, hän valmistaa saarnaansa.
Kaikki tiesivät, että se oli tärkeä ja juhlallinen toimitus, kun ukko rovasti saarnaansa valmisti. Hän saarnasi harvoin, ainoastaan suurimpina juhlapyhinä, ja siirsi tämän tehtävänsä kernaasti apulaiselleen.
Hän oli vetänyt ovensa kiinni ja käveli edestakaisin kamarissa, josta kuului pitkiä, raskaita askelia. Joskus ne lakkasivat, ja silloin hän oli istuutunut pöytänsä ääreen, istui siinä liikkumatta, niinkuin saattoi ikkunasta nähdä, nousi taas pois, käveli ja pani piippuunsa, ilmaantui ikkunaan ja tuijotti eteensä jonnekin, pistihe joskus salissa tai teki hajamielisen kierroksen muihinkin huoneisiin, mutta ei puhutellut ketään ja palasi niin kamariinsa, vetäen oven kiinni, niinkuin ei koskaan enää tulisi sitä avaamaan. Ei kukaan saanut häntä häiritä, ei ketään asiamiehiä päästetty sisään, ulko-ovelta oli avain poissa, ja niinkuin olisi jotain tiennyt, makasi Musti käppyrässä rappujen edessä odottaen isäntäänsä ja katsahtaen ikkunaan aina, kun kuuli askeleita huoneesta, ja liikauttaen häntäänsä, kun näki kasvot ikkunassa. Kaikista merkeistä huomasi ruustinna, että saarnan sepittäminen oli tällä kertaa tavallista vaikeampaa, ja sulki ruokasalin ovet eteiseen ja saliin, ettei isä kuulisi puhelua ja astiain kilinää.
–Sitten kun Helander tuli tänne, on Olain ollut niin vaikea sepittää saarnojaan, uskoi ruustinna sisarelleen.—Hän pelkää hänen arvosteluaan.
Professori, jota oli odotettu, saapui aamukävelyltään, jonka hän teki säännöllisesti sillalle, sieltä kirkolle, kirkolta kerran vielä sillalle ja sieltä takaisin nopeassa, varmassa tahdissa. Oli hyvä tapa, melkein velvollisuus joka aamu tiedustella, kuinka hän oli nukkunut.
–Kiitos, käly, mainiosti, tiedänhän jo vanhastaan, ettei missään ole niin pehmeitä patjoja kuin Kontojärven pappilassa, ne ovat kautta maan kuulut, ja minulla on terveisiä veljeltäni senaattorilta, joka viime kesänä sai maata yönsä samassa vuoteessa eikä unohda sitä koskaan laittelemasta.
Ja professori oli niin hyvällä tuulella, että suvaitsi laskea leikkiäkin. Nuorten puoleen kääntyen virkkoi hän:
–Yöni oli erinomainen siitä huolimatta, että Snellman teki kaiken voitavansa häiritäkseen untani.
–Näkikö setä unta Snellmanista? huudahti Naimi ja vei kaikki mukana nauruunsa.
–Näin, ja hyvin pahaa.
–Mitä se oli?
–Hänestä oli tullut professori—eikä vain professori, vaan yliopiston rehtori, ja hän johti puhetta konsistorissa.
–Bravo! Bravo! Se oli mainiota!
–Erinomaista! Hän johti puhetta konsistorissa—ja venäjäksi.
–Se ei ole totta!—Setä narraa!—
–Setä ei nähnyt semmoista unta.—Kuinka se setä keksii!
Rovasti oli ilmaantunut oveen ja seisoi siinä hetkisen kasvot totisina ja silmät hajallaan muiden nauraessa.
–Tahdotko, että lähetän sinulle kahvia? kysyi ruustinna osaaottavasti.
–En, en tahdo,—sanoi rovasti ja meni.
Aamiaisen syötyä ehdotti ruustinna, että mentäisiin kaikki laittamaan kokkoa poikien avuksi ja juotaisiin siellä puolipäiväkahvit. Hän tahtoi saada talon tyhjäksi ja hiljaiseksi, että rovasti voisi rauhassa kirjoittaa saarnaansa.
Mutta kun he olivat lähdössä, tuli rovasti ulos kamarinsa ovesta olkihattu päässä ja keppi kädessä.
–Minnekä te kaikki—eikä minulle mitään—minä tulen mukaan.
–Entä saarnasi, lanko?
–Minä nyt saarnasta viisi—menköön kuin menee,—nyt käydään katsomaan minun suoviljelyksiäni.
Puolitiessä kirkolle tuli vastaan asiamies ja pyysi hattu kädessä syvään kumarrellen saada puhutella herra tohtoria ja ritaria.
–Menehän sinne odottamaan, minä tulen, kun joudun.
Rovastin äsken niin huolestuneet kasvot olivat kirkastuneet, ja hänen astuntansa oli nopsa kuin nuorukaisen. Hän otti heti kohta haltuunsa Anteron ja kiiruhti hänen kanssaan kulkuaan toisten jäädessä jälkeen. Kun ei ollut enää tarvis suojella rovastia häiritsijöiltä, kääntyivät ruustinna ja professorska takaisin.
Kirkon luona tuli vastaan jono körttipukuun puettuja miehiä kontit selässä ja naisia nyytyt käsissä, nähtävästi pitkän matkan täkäläisiä.
–Nyt on taas lähdetty kyliä juoksemaan, kuljetaan kirkolta kirkolle, pitäjästä toiseen. Pysyisivät kotonaan, kuuntelisivat pyhänä omia pappejaan ja muokkaisivat viikolla vainioitaan, puhui rovasti Anterolle.—Lähdetäänpäs parhaat miehet parhaimpana työaikana mieroa kiertämään ja sitten huudetaan hallaa ja katovuosia valitetaan. Se on suunnaton se tappio ja työpäiväin hukka, minkä se liike on tuottanut maan taloudelle. Mutta puhu sinä heille siitä! Se on »maallista asiaa» muka, josta »hengellisten» ei kannata huolehtia. Ne ovat muuten kieroa väkeä. Kuuluvat aikoneen valittaa minun ja sinun lankosi Handolinin päälle ensi piispankäräjissä Jumala tiesi mistä. Soisin, että sen tekisivät, niin saisin minäkin puhua. Olen rauhanmies enkä tahdo omasta puolestani riitaa rakentaa.
Noustiin harjulle, joka kasvoi pitkää juhlallista hongikkoa. Sen selällä oli aukea tasainen paikka, puita oli kaadettu pois, ja kannot olivat ympärillä istumasijoina. Muutamien kantojen päähän oli naulattu pyöreitä pöytiä. Keskellä aukeamaa oli ikivanha juhannuskokon paikka ja siinä pystyssä vielä viimevuotisesta kokosta jäänyt paksu riuku, jonka ympärille pappilan pojat muiden kylän poikain kanssa jo olivat risuja kasaamassa. Siitä oli näköala vielä laajempi kuin kirkonmäeltä. Paitsi etäisiä ja laajoja etelän vesiä näkyi pohjoisesta pitkä vesistö kaitaisia selkiä ja koukertelevia jokia. Rajavaara kohosi siellä alavan korpi- ja suomaiseman takaa kaikessa komeudessaan.
Etualalla, kohta harjun alla oli iso viljelys, korvesta lohkaistu laaja pelto lainehtivaa ruista ja sen takana yhtä iso palsta ojitettavana olevaa perkkiötä.
–Onpa siinä iso pelto, sanoi Antero.
–Peltoko? Ei se mikään pelto ole—se on nyt se suoviljelys, minun perkkaamani ja ylösottamani miltei vetelästä vedestä ja jäisestä korvesta. Mutta mennään sinne lähemmä,—minne ne jäivät?—olkoot, me mennään vaan!
Antero, joka näki Naimin ja muiden tulevan puolimäessä, olisi mieluummin jäänyt tähän, mutta rovasti vei hänet alas harjun rinnettä ja puheli mennessään:
–Se oli iänikuinen hallan pesä tämä kirkkoharjun suo. Se kun on tuossa pohjoisen puolella, niin ei päässyt routa sulamaan kesäkauteen, ja siitä uhkui hallaa joka vuosi ympäri kylää. Silloin minä päätin, että lähdet siitä, junkkari, ja mitä vain jyviä vähänkään hinkalosta liikeni, niin niillä kaivatin ja kaivatin.—»Sinne meni!» sanoivat ukot.—»Takaa tuulee, eteen koituu», sanoin minä ja lisän kanssa tuli voileipä lattialta. Katsos tätä ruista! Se on jo kolmas sato siltä sijalta. Mutta