–Mutta aikooko hän todellakin Venäjälle?
–Ei mitään ole vielä päätetty. Eikähän hän vielä, ole suorittanut tutkintojakaan. Mutta hänen ylhäisyytensä, jolle Hartmanilla oli onni esitellä hänet, antoi viittauksia, että hän kernaasti antaisi suosituksensa—ja miksei sitä käyttää!
–Hänestä tulee varmaankin kerran vielä senaattori.
–Mitäs nyt siitä vielä voi sanoa, mutta kyllä minä luulen minäkin, että hän vielä voi mennä pitkälle.
–On hauska nähdä lastensa onnistuvan, ei mikään ilo ole maailmassa niin suuri kuin se!—Ja pudistaen pois huolensa ja antautuen valoisan luontonsa valtaan virkkoi ruustinna vielä iloisesti ja luottavasti:– Kyllä kaikki vielä—ja ehkä me saamme sen ilonmaljan juodakin pohjaan saakka: että vuosien päästä vielä näin istumme täällä, me molemmat vanhat, ja lastemme lapset telmivät ja leikkivät ympärillämme, niinkuin meidänkin kotonamme ennen.
–Niin juuri—tuolta sinulle vastataan, Selma!
Mutta hetken kuluttua, jolloin he katselivat niemen takaa ilmaantunutta kahta venettä ja kuuntelivat laulua, joka niistä airojen levähtäessä soi, virkkoi taas ruustinna, kun laulu oli loppunut:
–Niin, niin—ja sittenkin—kumminkin—
–No, ja mitä nyt taas? kysyi sisar toruen.
–Että sittenkin voi tulla joku mullistus, joku onnettomuus, ei sieltäpäin, mistä sitä milloinkin odotamme, vaan jostain aivan toisaalta, jostain, jota emme voineet varoa.
–No, nyt en minä enää viitsi sinua kuunnella—en totta tosiaan!
Ruustinna olikin vain sanonut sen saadakseen vahvistusta ja luottamusta sisareltaan, johon hän uskoi ja jota hän ihaili itseänsä voimakkaampana, etevämpänä ja ymmärtäväisempänä.
He laskeutuivat rantaan nuoria vastaan, nähdäkseen heidän iloaan ja nauttiakseen heidän laulustaan. Tytöt olivat panneet päähänsä poikain lakit ja seppelöineet heidän päänsä ruohoilla ja kukkasilla. Naimilla oli Laurin lakki, se oli vajonnut syvälle, korvia myöten hänen päähänsä ja antoi aihetta nauruun ja pilaan, yhtä vilpittömään kuin Anteron kukkaspäähine, josta hänen tietämättään pisti ylös tuuhea pensas punaista tukkaa. Kaarinalla oli äidin iloksi punainen huivi hartioilla, ja hänen tummia kasvojaan valaisi herttainen hymy. Hannakin oli mukana, ja hänen poskilleen oli kohonnut hienoinen puna.
–Ehkä hän unohtaa, ehkä kaikki käy hyvin, ajatteli ruustinna.
Puutarhan keskellä oli sen teitten risteyksessä pyörylä. Nuoret odottivat siinä rannasta hiljalleen tulevia äitejä ja tekivät yht'äkkiä piirin heidän ympärilleen ja tanssivat ja lauloivat, sill'aikaa kun toiset heitä pyörittivät.
–Lapset, lapset, elkää niin kovaa, papat voivat herätä!
–Ovat jo heränneet!—ja vieraskamarin ja rovastin makuuhuoneen ikkunasta pilkisti uutimien takaa kaksi kaljua päätä tyytyväisinä nyökäten alas puutarhaan.
Kun ruustinna muiden levolle mentyä vielä järjesteli jotain ruokasalissa Hannan kanssa, virkkoi tämä:
–Lauri kysyi Heddaa?
–Mitä sanoit? Kai sanoit, että hän itse oli tahtonut lähteä?
–Minä en voinut valehdella, sanoin, että hänet oli lähetetty.
–Sanoitko myöskin minne?
–Ei hän sitä kysynytkään.
Äiti näki tyttärensä kasvoista, ettei hän ollut mitään unohtanut; ja ymmärsi, ettei puna hänen poskillaan ollut ilon punaa.
6
Kun Antero illalla myöhään palasi pirttiin, heitti hän lakin päästään pöydälle menemään, riisti takin yltään ja viskasi sen vuoteelleen, ojensi kätensä orsia kohti ja huudahti: »Oi autuutta, oi onnea! Oi ihanuutta ihmisten, oi!»
–Mikä runo se on? Onko se oma tekemäsi? kuului Riston ääni vuoteen ylikerrasta, jossa hän vielä valvoi tyytyväisenä iltapiippuaan poltellen.
–Ei se mikään runo ole!
–Mutta siitä ehkä voisi tulla?
–Ei tiedä mitään, mitä tässä maailmassa voi olla ja mitä tulla!
–Missä olitte näin kauan?
–Siellä vain istuttiin.
–Ketä sinä meinaat, sitä Naimiako vai sitäkö toista, Kaarinaa?
Vaikkei Antero oikeastaan ollutkaan sillä tuulella, vaikka hän mieluummin olisi ollut yksin, miettiäkseen, mitä oli tapahtunut, mitä hän oli nähnyt ja tuntenut, kootakseen saamiaan vaikutelmia, muistellakseen uudelleen kaikkea, mitä Naimi oli sanonut hänelle ja mitä hän Naimille, yhtyi hän kuitenkin pilaan.
–Sinä meinaat sitä Anettea, mutta Lauri hänet kuitenkin vie.
–Elä! Mistä sen tiedät? Lasket leikkiä! Anette on helkkarin hieno tyttö, kasvatettu Tukholmassa instituutissa ja puhuu ranskaa kuin ruotsia.
–Mutta ei sanaakaan suomea.
–Sinun tyttösi ovat maalaismamsseleita hänen rinnallaan, koko perhe on erittäin hieno ja ylhäinen.
–Mitä sinä niin hienolla tytöllä ja ylhäisellä perheellä, demokraatti?
–Sinä olet haaveilija, joka et koskaan näe asioita niiden oikeassa reaalisessa valossa, sanoi Risto ja pani hiukan pettyneenä Anteron välinpitämättömyydestä pois piippunsa.
–Enkä tahdokaan nähdä! puhui Antero toisesta päästä tupaa, heitellen vaatteitaan sinne tänne ja niitä sitten taas keräten.—Tahdon aina haaveilla, aina nähdä kaunista ja ihanaa, tahdon aina—!
–Aina minä sen Laurin laudalta lyön! Etkö luule?
–Lyö vaan! lyö vaan!
–Jos sinä luulet saavasi sen Naimin, niin erehdyt, sillä se on jo toisen, sanoi Risto kostaakseen ja kääntyi sitten seinään päin vetäen peitteen korvilleen.
Antero valvoi vielä kauan, käyskeli edestakaisin tuvan lattialla, istahti milloin sinne, milloin tänne, tempasi kanteleen seinältä, näppäili sitä, asetti sen taas takaisin naulaan, hyräili, huoahteli. Ei milloinkaan ollut elämä tuntunut hänestä niin ihanalta, niin täyteläiseltä, hän itse niin voimakkaalta ja varmalta!… Minun täytyy ansaita hänet, minä voin sen tehdä. Minä voin tehdä minkä suurtyön tahansa hänet voittaakseni! Ei kukaan maailmassa voi ymmärtää minua niinkuin minä häntä ja hän minua! Joka niinkuin hän voisi jakaa iloni ja suruni! Minusta voisi tulla sankari, suuri mies, minä voisin pelastaa maani ja kansani, jos hän olisi kanssani! Valkyriani! Runottareni! Beatriceni! Laurani! Millainen ymmärtäväinen osanotto säteili hänen silmistään! Hän soittaa kannelta! Minä laulaisin uuden laulun isänmaalle, uuden suomalaisen sävelen soinnuttaisin—»ma laulaisin, hän mua säesteleis'!»–Suurta, jaloa, jumalallista uhrautua aatteen vuoksi, tehdä kaikki kansansa hyväksi—hänen kanssaan!
–Mutta jos hän jo rakastaa toista?
–Risto, mitä sinä tarkoitat—? mutta Risto jo nukkui.—Ei!—ei hän silloin olisi puhunut minulle, niinkuin puhui, ei katsonut minuun, niinkuin katsoi, ei hymyillyt minulle, niinkuin hymyili. Mutta vaikkei hän olisikaan oleva omani, minä rakastaisin häntä sittenkin, sitä muistoa, mikä hän olisi oleva minulle, sitä kuvaa, minkä hän olisi mieleeni jättävä. Rakastaisin häntä siksi, etten voisi rakastaa ketään muuta niinkuin häntä! Niinkuin Beatricea