Hän koetti ummistaa silmänsä ja nukkua, mutta ei saanut unta; sillä mielikuvitus alkoi rakentaa runoa, häilyä epämääräisten sointujen siivillä, kummutella esiin kuvia, hajanaisia väliin, väliin toisiinsa yhtyviä niinkuin pilvet taivaalla,
—Kuinka minä maani löysin, kuinka kansani tapasin? Kuljin eksyen ikäni, haeskellen harhaelin, ei isoa, ei emoa eikä kullaista kotoa, oman orren armautta, oman lemmen lempeyttä.
Ja sitten hän mietti sitä näin:
—Lähdin lempeä hakuhun, etsimähän armautta Näin siellä neidon nuoren, tuhansista immen tunsin, etähältä etsittyni, kaukahalta kaivattuni. Pois katosi, loitoll' lensi.
Mutta hän lähti sitä etsimään,
kulki soita, kulki maita, astui auhtoja ahoja, taival pitkä ja tukala, mieli masea, matala—
eikä hän uskonut häntä enää ikinä löytävänsä, kun
päivänä muutamana, aamuna erähänä seisoi laella laajan vaaran, näki kirkon kimmeltävän, lähti luokse astumahan, tuli koskelle kovalle, syöksyi laineiden selälle, valtahan on vaahtopäiden.
Ja sitten, jotenkuten—miten tahansa—hän ei ollut oikein selvillä miten, mutta sieltä hän sen löysi.
Tarttui tyttöni kätehen, toi mun temppelin etehen, veti impi vierellensä,
ja osoitti maata ja vettä ja virkkoi:
—Siinä maasi, siinä kansas,
siinä kotosi korea,
siinä lehto lemmittysi,
siinä Suomesi sorea—
siinkin olkohon iäti!
–
Ja kaukana siintävät välkkyvät veet,
Ja rannat ja ahtehet, harjanteet.
–
Täällä taisteli isät suuret!
Tääll' on mun sydämeni juuret,
täällä löysin ma kansani, maani
–
Helkkyvi laulu, ja kannel soi…
Ja siihen nukkui Antero.
7
Kun Antero aamulla heräsi ja alkoi pukeutua, kuuli hän hiiviskeleviä askeleita tuvan seinän takaa ja jotain rapinaa karsinalasin alta, ja ruutuun kohosi valkoinen pää ja sitten punakat pojankasvot pyöreine tutkivine silmineen. Yht'äkkiä pudottautui se alas, ja ikkunan alta kuului supatusta.
–Toinen on jo ylhäällä, mutta toinen vielä nukkuu.
–Kysy siltä, eikö se tule mukaan…
–En minä, kysy sinä.
Antero meni ikkunaan ja näki rovastin pienten poikain seisovan seinämällä.
–Kyllä minä tulen, kun vaan sanotte minne.
Mutta silloin puhalsivat pojat juoksuun ja ovelle mennen näki hän leiskuvia liinatukkia ja paljaita sääriä vilistävän pihan yli rantaan päin. Rovastin kamarin nurkkaan tultuaan painautuivat ne seinää vasten, hiipivät siinä hiljaa ikkunain alitse ja katosivat talon taa. Hän lähti jälkeen ja näki ikkunan ohi kulkien rovastin, otsa rypyssä ja hyvin huolestuneen näköisenä, istuvan pöytänsä ääressä paitahihasillaan kirjoittamassa.
Rantaan tultuaan hän tapasi pikkupojat työntämässä vesille suurinta venettä.
–Minne te menette?
–Juhannuskoivuja noutamaan, eikö setä tulisi mukaan?—Istukaa te vain perään, niin me kyllä soudamme.
Heitä oli viisi poikaa, kaksi kokkatuhdolla ja kaksi perätuhdolla ja pienin poika kokkakaarella käppyrässä. Soutajat kiskoivat puoleksi seisoaltaan isoja airoja niin että vesi kuohui.
–Elkäähän niin kauheasti, kyllä teistä tulee miehiä vähemmälläkin.
–Kyllä me jaksetaan.
Hän sai tietää heidän nimensä: suurin, joka souti kokassa oikealla airolla, oli Antti.
–Ka, Anttihan minäkin.
Se poikia nauratti.
Antin vierustoveri oli Matti, renkipoika—tuo, joka tuolla kokkakaarella kakotti, oli Ville, ja nämä tässä perätuhdolla—Kalle ja Nuutti. Ville oli Maija-Kaisa Kettusen ja Heikki Haveris-vainaan; sen äiti oli pappilassa työssä.
Joko ovat olleet koulussa?
Eivät ole, mutta Antti aikoo ensi syksynä mennä.
–Menevätkö Knuutti ja Villekin?
Eivät, he lukevat vielä kotona.
–Kenen johdolla?
–Setä Jaakon.—Kuka hän on?—Setä Jaakko se on.—Missä on setä Jaakko?—Valamossa se aina on kesällä.—Laatokanko?—Ei Laatokan, vaan Korpijärven.—Onko sielläkin Valamo? Mitä hän siellä tekee?—Ka, kalaa pyytää?—Eikö voisi täällä pyytää?—Parempi toki olisikin, jos täällä, mutta se ei rupea täällä olemaan!—Miksi ei?—Kuka hänen tietää, se on semmoinen. Elkää meloko, setä, uittakaa vain siimaa!
Antero uitti siimaa, asettui selkäkenoon ja nosti jalkansa veneen laidalle.—Sepä oli soma setä!…
–Jos minä tulisin teidän opettajaksi?
–Tulkaa vaan!
–Vaan jos tukistaisin?
–Tukistaa se Jaakko-setäkin!
–Vai tukistaa.—Mikä tuo talo on?
Oli soudettu suvannon yli ja jouduttu virtaan, joka sen jatkona vei niemen ohi toiseen suvantoon, pienoiseen järveen. Niemessä oli vanha kaunis talo, taitekattoinen niinkuin pappilakin, valkoiseksi maalattu, Suunnattoman suurten koivujen keskessä. Rakennuksen ja rannan välissä oli puutarha suorine käytävineen ja huvimajoineen.
–Kuka on tuo vanha herra tuolla?
–Se on setä Karppelaan. Se ei muuta tee kuin kesäkauden kukkiaan hoitaa.
–Kukka-Kalle.
–Ville!—Elkää siihen sillan arkkuun.
–Mikä sillan arkku siinä on?
–Vanhan sillan.
Vanhin pojista kertoi, että tässä ennen vanhaan oli ollut silta, jonka Ruotsin sotaväki oli hävittänyt, ettei venäläinen pääsisi yli; silloin niiden kenraali oli ajanut väkensä virtaan sillaksi, mutta niitä hukkui siihen tuhat miestä, eivätkä ne päässeet yli, vaan oli kaatunut itse kenraalikin, jonka kanuunankuula oli katkaissut keskeltä kahtia.
–Sen oli pappilan pihalla samana aamuna korppi kolmesti pään päällitse lentänyt.
Tultiin pienen saaren rantaan. Se oli matala suvantosaari, osaksi vielä kevättulvan alla, niin että vene voi laskea metsään puiden väliin. Koivut kaadettiin suoraan veneeseen, niitä pystytettiin kokkaan ja perään ja asetettiin keskelle venettä niin paljon kuin niitä siihen mahtui. Kun vene työntyi ulos saaresta, oli se niin täynnä, etteivät pojat mahtuneet siinä soutamaan, vaan Anteron täytyi yksin meloa sitä eteenpäin. Näytti siltä kuin olisi pala saarta irtautunut ja alkanut itsestään nousta vastavirtaan. Kotirantaan tultua otti kukin pojista koivunsa, Antero myös, ja nyt oli kuin olisivat puut omin jaloin pihaan nousseet.
–He-eerra! kuuli Antero Naimin äänen huudahtavan, ja kun hän heitti koivut olaitaan maahan, näki hän hänen käsiään yhteen lyöden seisovan edessään, yllään kotikutoinen pumpulihame, vyöllään valkoinen