Päivä on jo puolissa, kun koirat vihdoinkin väsähtyvät, ja miehet kokoontuvat heinäladon eteen saaliitaan teurastamaan. Meillä on niitä kantokuorma kullakin, ja me loistamme innosta ja kuumuudesta.
–Se oli ryöpäkkätä! Viisitoista jänistä viiteen mieheen vajaassa neljässä tunnissa!
Me tahdomme jokainen kertoa, missä olimme seisseet, mistä jänikset olivat juosseet, kuinka olimme silloin ampuneet ohi, ja mikä siihen oli ollut syynä. Kaikki puhuvat, mutta ei kellään ole aikaa kuulla.
Me asetumme puolikehään saalisryhmän ympärille, ja hautajaismalja kiertää kädestä käteen.
Puukot sivalletaan esille, hihat kääritään kyynärpäihin, ja teurastus alkaa. Höyryävät sisälmykset vedetään ulos, sydämet ja maksat heitetään koirille, jotka uuvuksissaan niitä tuskin maistavat. Ainoastaan veri niille kelpaa, tarjottuna metsämiehen kuperasta kourasta. Sekin pitää viedä heidän eteensä, ja lakittuaan jäävät he, veriset kielet suusta valuen, siihen läähättämään.
Mutta ei tule päähänkään, että vielä lakkaisimme. Vielä näkee ampua pari tuntia, saaren paras pää on nykäisemättä, ja jos mieli ehtiä huomenna muuanne, on Lehtosaari tänä iltana saatava puhtaaksi.
–Olisihan hullua keskeyttää, kun kerran olemme alkaneet.
Usutetaan koirat jaloilleen, ja metsästys alkaa uudelleen.
Minua jo hiukan kyllästyttää. Välinpitämättömänä astun pyssyn hihna olalla rantaa myöten, josta vesi on laskeutunut pois ja jossa ruohokko kasvaa kuivalla maalla. Hiljaa ja surullisesti lipattavat laineet, aurinko on mailleen menemäisillään, pää ikäänkuin alakuloisesti kallellaan. Rantasavikolla näkyy äsken juosseen jäniksen jälkiä. Hän on, raukka, harppaillut viimeisen henkensä kaupalla, kaapaissut maata varpaat harrallaan, epätoivoisen pitkin laukoin. Se on kai tuo viimeksi ammuttu, jonka olin haavoittanut puolentoista sadan askelen päähän ja jonka koirat ottivat niityllä kiinni. Rääkyi niin pahasti, henki oli sitkeässä, eivätkä saaneet sitä tapetuksi, ennenkuin minä tulin ja poljin anturan korolla rikki pään. Toinen silmä puristui ulos, toinen jäi lasisena tuijottamaan, ja valkoiset etuhampaat irvistivät niin turvattomina…
Voisi tämä jo riittääkin—
Mutta yht'äkkiä ulvahtavat koirat yht'aikaa kolmesta suusta haukkumaan ja etenevät niemen kärkeä kohti. Samassa ne lakkaavat, yhtyen heti kohta taas täyttä kurkkua huutamaan. Haukku on seisahtunut yhteen paikkaan, ja jänis on nähtävästi juossut piiloon.
Hellät tunteet ovat samassa silmänräpäyksessä haihtuneet. Temmaisten pyssyn käteeni juoksen minä, risujen kasvoja repiessä, ääntä kohti. Tasajalassa loikkaan aidan yli ja puhaltaun suinpäin pienelle aholle niemen nenään.
Muut ovat sinne jo ennen minua ehtineet, ja siellä on täysi sodan pauhu mustan rankakoon ympärillä. Koirat työntäytyvät puitten väliin niin pitkälle kuin pääsevät, peräytyen mustina takaisin, ja vinkuvat intohimoisesti.
Metsästäjät ovat yhtä kiihkoissaan. On halu saada jänis tulemaan ulos ja pelko, että se karkaa jalkojen välitse tiehensä. Toiset hyppivät puitten päällä, toiset soittavat torvea, toiset seisovat ympärillä hanat vireessä.
Mutta jänistä ei näy eikä kuulu. Se on piiloutunut keskelle kokoa hyvään suojaan ja antaa meidän rähistä.
Me jo alamme tuohtua. Se on saatava ulos millä keinolla hyvänsä. Jos ei muu auta, niin on koko purettava. Sillä sinne sitä ei saa jättää. Ei periaatteen kannalta eikä koirienkaan vuoksi.
Rangat ovat raskaita ja nokisia. Hengästymme niitä nostellessamme, suutumme ja kiroilemmekin. Olemme hänelle vihoissamme siitä, että hän uskaltaa meitä, viittä miestä, tällä tavalla uhmata.
–Tulisit hyvällä, tultavahan sinun on kuitenkin.
–Hei! Pass på! Täällä on! Tartuitpas!… Se on kiven kolossa, ruoja, se ei pääse mihinkään! Ammunko tuohon!
–Ei, ei, elä ammu, otetaan elävänä!
Se on pikkuinen sänkipoika, se potkii vähän aikaa sylissä, rauhoittuu sitten ja vetää korvansa selkää pitkin luimuun.
–Mitä tälle nyt tehdään? Viedäänkö elävänä pihaan?
–Päästetään irti ja ammutaan!
Ehdotus hyväksytään yksimielisin innoin. Asetumme yhteen riviin, pyssyt ojona.
Yksi kiikuttaa häntä selkäkarvoista maan tasalla ja komentaa:
–Valmiit! Yks … kaks … kolme!
Tuntien maata jalkojensa alla pinkaisee jänis kuin nuoli jousesta metsään päin. Neljästä piipusta kuuluu vain yksi ainoa pamaus, ja kun savu selviää, on jäniksestä vain riekaleita jälellä. Se ei värähdäkään.
Nyt me emme enää kiroile emmekä ole suutuksissa. Olemme rauhoittuneet ja tyyntyneet, sillä mehän olimme kuitenkin voittaneet.
Isoäänisesti jutellen kävelemme sotatantereemme kautta saaren toisessa päässä olevaan taloon, jossa meidät otetaan sankareina vastaan ja jossa syömme voimakkaan aterian säestäen illan kuluksi metsästysjuttujamme kahvilla ja konjakilla.
TAIKURI
Paitsi sitä, että Hirvilahden seppä oli taitava omassa ammatissaan, oli hän ulkopitäjissäkin tunnettu siitä, että taisi kaikenlaisia tauteja parantaa. Hän oli eläinlääkäri ja ihmistohtori. Hän paranteli punatauteja, poltteli kasvaimia pois, kiskoi hampaita ja asetti jäseniä sijoilleen.
Kaikissa kokeissaan onnistui hän niin hyvin, että häntä alettiin luulla loitsijaksi. Hän ei sitä kärsinyt, ja kerran päätti hän poistaa sen luulon yleisöstään. Kertomus siitä, kuinka tämä tapahtui, kulkee vielä tänäkin päivänä kansan suussa ja alkaa sillä, että »oletteko kuulleet, kuinka Hirvilahden seppä taikoi Haakertin hammastaudin'»
Hän oli silloin meillä työssä, ja me, pikku veljeni ja minä, liehdoimme parhaillaan hänen paljettaan, kun kynnyksen yli kiipee iso mies, jolla on pää niin paksussa käärössä, ettei siihen mahdu hattuakaan. Tulija on tunnettu mustalainen hevoshuijari Haagert, rosvonsekainen mies, jolla on yllään pitkäselkäinen, kulunut verkapalttoo.
Seppä katsahtaa häneen ja katsahtaa meihin, mutta ei vastaa tervehdykseen. Ottaa raudan ahjosta ja alkaa takoa. Mustalainen seisoo liikkumatonna ja mulkoilee arasti ympärilleen. Kun rauta taas uudelleen on pistetty hiillokseen, kysyy seppä kuivasti:
–Pääkö sinulta on ruvennut purkautumaan?
Mustalainen alkaa valittaa surkealla, volisevalla äänellä:
–Hammastani kolottaa …. poskea polttaa ja repii … leukaluu on tuskassa ja tulessa … en ole saanut unta silmääni kolmena yönä … pää pilaantuu … kahdeksan sarvea olen kuppuuttanut, kolme kumpaankin poskeen ja kaksi niskaan … mutta ei parane … ei auta … ei kuin yltyy yhä hullummin … turpoo kuin syöttisian leuan alus … kuolema tulee, kuolema tulee, tuossa paikassa tulee…
–Jos tuo nyt meneekin mustalaisen henki…
Mutta mustalainen ei nyt jouda välittämään nimensä häväistyksestä.
–Auta, hyvä mies, alkaa hän tuskissaan rukoilla … voi, hyvä isä, kun kolottaa!
–Mitenkä minä sinua autan?
–Tee taika … manoa kipu kiven kolohon…
–Ja ajako mato maan rakohon… Auttaakohan tuossa taika mikään…
Luotatko