Saahan sitä nyt vielä—jumalankiitos niiden puolesta, jotka eivät voi hankkia itselleen omia maita—metsästellä jotenkin vapaasti Suomen saloilla, kun vaan katsoo, etteivät koirat revi hyväin ihmisten lampaita, mutta ei siinä nyt ole samaa viehätystä kuin saada kulkea metsissä, joissa ei kellään muulla ole oikeutta kulkea.
Sillä siinä se nyt juuri on omien metsämaiden suurin viehätys.
Miksi niin lienee?
Luulen, että meissä kaikissa metsämiehissä on vielä perittyä esi-isäin luontoa, jotka eivät rakastaneet miehissä metsällä kulkua, vaan pistäytyivät salaa koiransa kanssa ulos tuvastaan aamulla varhain, kun kaikki vielä nukkuivat, ja olivat hyvin tarkkoja ja kateellisia siitä, ettei kukaan heidän aloilleen tunkeutunut. Ei mikään harmita vanhoja metsästäjiämme vielä tänäkään päivänä niin kuin toisen koiran haukunta tai vieraan pyssyn laukaus. Ettei siihen yksistään vaikuta saaliin himo, kateus siitä, että nyt toinen ampuu riistaa, joka yhtä hyvin voisi olla minun pussissani, sen tiedän omasta kokemuksestani. Syy on syvemmällä. Metsästäjän tunnelma siinä häiriytyy, se yksinäisyyden, salaperäisyyden viehätys, josta lähdemme metsässä nauttimaan. Tässä minä nyt kävelen yksin erämaassa—ajattelen minä aina yksinäisiä polkuja astuessani hiljaisella salolla. Ei kukaan tiedä, missä olen, olen aivan erotettuna muusta maailmasta, kahdenkesken suuren luonnon kanssa, sen salaisuuksia tutkimassa, sen omituisuuksia ilmi saamassa. Täällä minun koirani etsii mitään hiiskumatta … ei näy … on jälillä … kohta kuulen haukunnan…
Se on ihmeen suloinen tunne … mutta yht'äkkiä ulvahtaa edessäni toisen koira, paukahtaa toisen pyssy … tunnelma on häiritty, lumous on poissa, ja minä kiiruhdan kuin häpeissäni pois.
Mutta jos minulla olisi omat maat, ei minun tarvitsisi sitä tehdä, ei pelätä tapaavani ketään, joka minua häiritsee metsäisissä mietteissäni…
Se nyt on alkuperäisin kanta. Mutta kehittyneemmällä metsämiehellä on toisiakin syitä, jotka saavat hänet omia omituisia metsämaita haluamaan.
Jos minä erottaisin itselleni jonkun metsäpalstan ja pyhittäisin itselleni siinä olevan riistan, niin tekisin sen myöskin halusta saada tuntea, että kaikki nuo metsien vapaat asukkaat ovat kaikessa vapaudessaan ja siitä tietämättään minun omiani. Kun minä olen rauhoittanut kaikki linnut ja jänikset ja ketut tuolla alueellani, niin tiedän minä, että he saavat kiittää minua siitä, että ovat olemassa. Kun minä kuulen teirien kukertavan, niin ajattelen minä heti, ettet sinä niin kukertaisi, ellen minä olisi pitänyt huolta siitä, ettei kukaan salakavala poikanen ole virittänyt ansojaan sinun kesäisille poluillesi, etteivät koirat ja kissat saaneet syödä sinua suuhunsa pienenä ollessani, etteivät haukat ja muut pedot, jotka olen hävittänyt, päässeet kimppuusi, ettei kukaan saa tappaa sinua, kun tuttavaasi turvaten lennät puun latvaan kultasi luo… Siitä se minulle kiitosta kukertaa kirkkaana syysaamuna, ja minä tahdon mielelläni uskoa, että se tekee sen kiitokseksi kaikesta siitä suojasta, jonka olen sille antanut, että se on tullut havainneeksi juuri näissä metsissä ja noissa puissa olevansa paremmassa turvassa kuin missään muualla.
Ja kun minä valoisana kesäisenä yönä lähden kävelemään ja kuljeskelen niittyjen rantoja ja peltojen pientareita ja tapaan pystykorvan kuukkimassa näreikössä syönnöksillään, niin täyttää rintani viehättävä tunne siitä, että tuo kaimani saa kaikessa rauhassa kulkea asioitaan, ei ainoastaan nyt rauhoitusaikana, vaan vielä syksylläkin, vielä koko talvenkin, ettei sitä jänistä uhkaa lanka aidan nurkkauksessa, että se saa, jos minä vain tahdon, elää vaikka sadan vuoden vanhaksi, jos se sitä sattuisi huvittamaan.
Eikä tarvitsisi ketunkaan, metsolan pahantekijän, pelätä rangaistusta muitten kuin minun käsistäni, ei jättää häntäänsä rautaan, ei menehtyä myrkkyyn, vaan saisi se huoletonna harjoittaa syntejään siksi, kunnes minua haluttaa ruveta hänelle oikeutta jakamaan ja minä torven toitotuksella hänelle tuomionsa julistan ja usutan koirani sitä täytäntöön panemaan. Minä hoitaisin ja hallitsisin heitä kuin hyvä Tapio karjaansa, ja karjan tuntisi minut ja minä karjan.
Pitäisin heistä kirjaa, ottaisin tarkan selon, ainakin niin hyvän kuin olisi mahdollista, siitä, kuinka paljon niitä on kutakin lajia, missä ne oleskelevat, mitä siellä hommaavat metsien peitossa, millaisilla mailla parhaiten viihtyvät.
Keväällä minä kävisin metsojeni soitimessa, kiipeisin hiljaa heidän häähuoneeseensa, kuuntelisin rakastuneen kuherrusta ja ripatusta ja ottaisin selon, minne kana pesänsä tekee; kesällä kävisin mustikkamarikkoihin pitkäkseni ja antaisin emon poikineen paradeerata ohitseni. Tutkisin tarkoin, missä viidassa pyyt asuvat ja viheltäisin heitä tulemaan ja nauttisin siitä, kun luokseni pyrähtävä pienokainen turhaan koettaa pää kallellaan katsella, mistä kuului kutsuva piipatus. Oravat minä kaikki hallillani haukuttaisin, mutta en yhtäkään ampuisi, en häkkiin sulkisi, vaan kävisin metsän kesyjä aina aamuisin haastattelemassa niillä mailla, missä tietäisin niiden asustavan … ja pian ne oppisivat minulle hyvän-huomenen kurahtamaan.
Mutta jänöistäni minä hellimmän huolen pitäisin, niiden kanssa eläisin minä ainaisessa tuttavuudessa. Kun vitilumen sataa keväiselle hangelle, ettei sauva narise eikä suksi mitään hiiskahda pehmoisella valkealla sametilla, lähtisin minä jälkiä etsimään. Löytäisin ne pian laihopellon takaa, seuraisin niitä lehdon läpi, niityn poikki, näkisin, missä se on huvikseen pitkät laukat harpannut, missä takapolviensa varassa istunut ja kuulostellut, mihin helmen hangelle sorvaissut … tuolla se nukkuu mäen rinteessä ja on jo aikoja sitten kulkuni kuullut. Tietää minun tulevan, tietää, että ohi kuljen, eikä liikahda. Mutta minua huvittaa hänet herättää… »Lihot liiaksi, jos et jaloittele»… Siinä se on, pöllähtää pesästään, pysähtyy, katselee korvat pystyssä ja kummastelee, mitä se tuo … ja lähtee laiskasti kuukkimaan ylös mäen harjalle, istahtaa siellä taas selkä suorana ja kuvastuen koko komeudessaan talvista taivasta vasten. Se miettii: »ei ole sinulla koiria kanssasi» … ja palaa takaisin…
Sillä tavalla minä karjaani paimentaisin. Mutta auta armias sitä, joka uskaltaisi tulla elättiäni ahdistelemaan. Häntä minä käräjissä ryvettelisin ja armotta sakottaisin.
Mutta mitä sinä metsästysmailla, jos et metsästä…
Niin, kai minä nyt sentään hiukan metsästäisinkin…
Menisin myöhäisenä syysaamuna, kun jänis jo valkeana vilkkaa … hakisin käsiini vanhimman ja viisaimman jänikseni, joka on osannut hyvästi yölliset jälkensä sotkea ja joka antaa koirilleni työtä puoleksi aamurupeamaksi, ennenkuin suvaitsee lähteä liikkeelle, joka ei jaloissa pyöri, vaan oikoo pitkin korpia ja kankaita—asettuisin oikealle paikalle kukkulan laelle, siitä kuuntelisin haukun kulkua alhaalla korvessa, metsäisiä maailmoita katselisin; kun haukku lakkaa, nauttisin taas rakkieni riemusta, kun saivat ajettavansa uudelleen eteensä—tuolla se tulee, vilahtelee valkeana puitten välissä, istahtaa aholle, tulee kohti—siinä sen ampuisin, kaataisin kehoitukseksi koirilleni—ja ellen osuisi, olisin yhtä iloinen. Jos en osuisi, jos mieltäni kaivaisi ohi ammuttu laukaus, heittäisin pyssyn olalleni, ottaisin koirani kiinni ja rangaistukseksi itselleni palaisin kesken päiväni kotiin,—sillä vasta sitten on mielestäni metsämies nimensä arvoinen, kun hän kiukuttelematta ja itseään kohtaan mitään äkää tuntematta voi iloita epäonnistuneesta retkestä yhtä paljon kuin onnistuneesta ja tyytyy siihen tunteeseen, jonka raikas metsä, heleä syyspäivä ja ajokoiran ansiokas työ hänessä herättää.
Se olisi ihanteellista metsänkäyntiä se, kun näin maitani hoitaisin kuin puutarhaa, jonka hedelmiä kasvatan kuin kädestä pitäen, jota en haaskaa enkä hävitä ja josta vain liiat vesat ja ylimääräiset oksat kitken ja karsin pois ja jonka hedelmistä vain kypsimmät poimin.
En tiedä, olenko oikein arvannut niiden mielen, joilla on omat omituiset metsämaat. Mutta semmoinen olisi ainakin mieleni minulla, jos olisi minulla omat pyhitetyt pyydysmetsäni.
JUMALAN