Ollen kykenemätön täyttämään kaikkein hyödyllisintä tehtävää rohkenen ainakin yrittää kaikkein helpointa; niin useiden muiden esimerkkiä noudattaen en ollenkaan käy käsiksi itse tehtävään, vaan kynään, ja sen sijaan että tekisin mitä pitää tehdä, olen koettava sitä sanoa.
Tiedän että tekijä tämänkaltaisissa yrityksissä aina hyvin helposti rakentelee systeemejä, joita hänen ei tarvitse käytännössä toteuttaa ja antaa vaivatta paljon kauniita ohjeita. Näitä on kuitenkin mahdoton noudattaa, ja kun yksityisseikkoihin menevää käsittelyä ja esimerkkejä puuttuu, sekin, mikä niissä on käytäntöön kelpaavaa, jää käyttämättä, kun ei ole osotettu miten se on toteutettava.
Olen siis päättänyt ottaa itselleni kuvitellun oppilaan, ja olettaa omistavani sen iän, terveyden, ne tiedot ja kaiken sen kyvyn, joka on minulle tarpeen johtaakseni hänen kasvatustaan, valvoakseni sitä, alkaen hänen syntymästään siihen asti, kuin hän aikamieheksi tultuaan ei enää tarvitse muuta ohjaajaa kuin itseään. Tämä metodi tuntuu minusta hyödylliseltä siinä suhteessa, että se estää epäröivällä kannalla olevan tekijän eksymästä haaveiluihin; sillä niin pian kuin hän poikkeaa tavallisesta kasvattamismenettelystä, hänen tarvitsee vaan panna käytäntöön oma metodinsa oppilaansa suhteen. Hän on pian huomaava, tai ainakin lukija on huomaava, seuraako hän lapsen edistymistä ja ihmissydämen luonnollista kehitystä.
Näin olen koettanut menetellä välttääkseni kaikki esiintyneet vaikeudet. Jotta en tarpeettomasti paisuttaisi kirjaani liian laajaksi, olen tyytynyt edellyttämään niitä perusteita, joiden totuuden jokainen tuntee. Mitä taas tulee niihin ohjesääntöihin, jotka saattavat kaivata todisteita, olen pannut ne kaikki käytäntöön joko Émileeni tai muihin esimerkkeihin nähden, ja olen osottanut hyvin taajoilla yksityiskohdilla miten esittämiäni seikkoja saattaa käytännössä toteuttaa. Tällainen on ainakin se suunnitelma, jota olen päättänyt noudattaa. Lukija päättäköön, olenko siinä onnistunut.
Tästä on johtunut se, että alussa puhun varsin vähän Émilestä, kun ensimäiset kasvatusperusteeni, jos kohta ovatkin vastaiset tavallisille, ovat niin ilmeisen selvät, ettei kukaan järkevä ihminen saata kieltää niiden pätevyyttä. Mutta mikäli edistyn aineessani, ei oppilaani, jonka kehitystä ohjataan toisella tavoin kuin muiden lasten, enää ole tavallinen lapsi; hän tarvitsee vallan erityistä johtoa. Silloin hän esiintyy yhä useammin, ja lopuksi en enää päästä häntä näkyvistäni siihen hetkeen asti, jolloin hän, mitä itse sanoneekaan, ei ollenkaan tarvitse minua.
En tässä lainkaan aijo puhua hyvästä kasvattajasta, edellytän kaikki kasvattajan hyvät ominaisuudet ja oletan, että ne on minulla kaikki. Se joka lukee kirjaani, on huomaava, millaista itseluottamusta siinä osotan.
Huomautan ainoastaan seikasta, joka on yleiselle mielipiteelle vastainen, nimittäin että lapsen kasvattajan tulee olla nuori, jopa niinkin nuori kuin järkevä ihminen suinkin saattaa olla. Soisin että hän olisi itse lapsi, jos se olisi mahdollista, jotta hän voisi olla oppilaansa toveri ja saavuttaa hänen luottamuksensa ottamalla osaa hänen leikkeihinsä. Ei näet ole tarpeeksi yhdyssiteitä lapsuuden ja varttuneen iän välillä, jotta näin suuren ikäeron vallitessa voisi syntyä lujaa kiintymystä. Lapset hyväilevät joskus vanhuksia, mutta eivät heitä koskaan rakasta.
Vaaditaan ehkä, että kasvattaja jo olisi suorittanut yhden kasvatuksen. Tämä on liikaa; yksi ihminen voi suorittaa ainoastaan yhden. Jos kaksi kasvatusta olisi välttämätöntä onnistumista varten, niin millä oikeudella ryhdyttäisiin ensimäiseen?
Se, joka tässä suhteessa olisi saavuttanut enemmän kokemusta, tosin voisi onnistua paremmin, mutta hän ei enää voisi uudelleen ryhtyä tehtäväänsä. Jokainen, joka kerran on suorittanut tämän tehtävän siten, että on oppinut tuntemaan kaikki siihen yhtyvät vaikeudet, ei ollenkaan halua siihen palata, ja jos se hänelle on onnistunut huonosti ensi kerralla, ei tämä ennusta mitään hyvää toista kertaa varten.
On tietysti hyvin suuri ero, ohjataanko nuorukaista neljän vuoden vai kahdenkymmenenviiden vuoden aikana. Tavallisesti annetaan kasvattaja lapselle, joka jo on saavuttanut jonkun määrätyn kehityksen; minä tahdon, että se hänelle annetaan jo ennen kuin hän on syntynyt. Tavallisesti opettaja joka viiden vuoden kuluttua saattaa vaihtaa oppilasta; minun ehdottamallani opettajalla ei koskaan ole oleva enempää kuin yksi oppilas. Tavallisesti tehdään ero kasvattajan ja opettajan välillä: tämä on uusi järjettömyys! Teettekö siis eron kasvatin ja oppilaan välillä? On olemassa ainoastaan yksi tiede, joka on lapsille opetettava, ja se on inhimillisten velvollisuuksien tiede. Tämä tiede on yksi ja huolimatta siitä mitä Xenofon kertoo persialaisten kasvatuksesta, se on jakamaton. Muuten sanon kernaammin sellaista henkilöä, joka tätä tiedettä opettaa, kasvattajaksi kuin opettajaksi; sillä hänen tehtävänsä on pikemmin ohjaaminen kuin opettaminen. Hänen ei ollenkaan pidä antaa ohjemääräyksiä, vaan saattaa oppilaansa itse niitä huomaamaan.
Jos kasvattajan valitsemisessa osotetaan näin suurta huolellisuutta, niin on hänen epäilemättä lupa puolestaan valita oppilaansa, varsinkin kun on kysymyksessä malliksi kelpaavan yksilön valitseminen. Tätä valitsemista ei saata määrätä lapsen henkiset lahjat eikä luonne, sillä tunnetaanhan oppilaani vasta kasvatustyön päätyttyä, kun näet valitsen kasvattini jo ennen sen syntymää. Jos vapaasti voisin valita, ottaisin kasvatikseni tavalliset luonnonlahjat omistavan lapsen, jommoiseksi juuri kuvittelen oppilastani. Ainoastaan tavalliset ihmiset tarvitsevat kasvatusta; heidän kasvatuksensa yksin voi kelvata malliksi heidän vertaistensa kasvatukselle. Muut kasvattavat itse itsensä huolimatta siitä kasvatustavasta, jota heihin nähden koetetaan toteuttaa.
Maan asema vaikuttaa melkoisesti ihmisten kehitykseen. Ainoastaan lauhkeissa vyöhykkeissä saattavat he saavuttaa korkeimman kehitysasteensa. Liian kylmien tai kuumien ilmanalojen haitallinen vaikutus on päivänselvä. Ihminen ei ole puun tavoin istutettu yhteen maahan aina siinä pysyäkseen, ja sen joka pyrkii toisesta äärimäisyydestä toiseen, on pakko suorittaa kahta vertaa suurempi matka kuin sen, joka keskitiestä kulkee sen päähän. Oleskelkoon lauhkean vyöhykkeen asukas vaikkapa perätysten kummankin äärimäisen ilmavyöhykkeen maissa, on ilmeisen selvää, että hän on edullisemmassa asemassa muiden ilmavyöhykkeiden asujamiin nähden. Sillä jos kohta hän on yhtä paljon alttiina eri ilman-alan vaikutuksille kuin se, joka siirtyy toisesta äärimäisestä ilmastovyöhykkeestä toiseen, hän kuitenkin poistuu kahta vertaa vähemmän niistä ilmanala-oloista, joihin on tottunut. Ranskalainen saattaa elää Guineassa ja Lapinmaalla; mutta neekeri ei samoin voisi elää Torniossa eikä samojedi Beninissä. Muuten aivojen muodostus näyttää olevan vähimmin täydellinen molemmissa äärimmäisissä ilmastovyöhykkeissä. Eivät neekerit eivätkä lappalaiset henkisiin lahjoihinsa nähden vedä vertoja europpalaisille. Koska siis tahdon että oppilaani saattaisi asustaa maapallon eri osissa, valitsen lauhkean ilmastovyöhykkeen asujamen ja ranskalaisen pikemmin kuin kenenkään muun.
Pohjoismaissa, missä maanlaatu on karua, ihmiset tarvitsevat runsasta ravintoa. Etelän asujamet taas, joiden maa on viljavaa, tarvitsevat sitä vähän. Siitä johtuu uusi eroavaisuus: edelliset kehittyvät työteliäiksi ja jälkimmäiset mietiskeleviksi. Yhteiskunta tarjoaa meille samalla paikkakunnalla kuvan näistä erovaisuuksista, nimittäin köyhien ja rikkaiden erilaisuuden muodossa. Edelliset asuvat karulla maalla, jälkimäiset hedelmällisellä.
Köyhä ei tarvitse kasvatusta. Hänen säätynsä pakottaa hänet itsekasvatukseen; muunlaista kasvatusta hän ei kykenisi itselleen hankkimaan. Se kasvatus taas, jonka rikas säädyltänsä saa, on sitä laatua ettei se ollenkaan hyödytä häntä eikä yhteiskuntaa. Luonnollisen kasvatuksen tulee muuten saattaa ihminen soveliaaksi tulemaan toimeen kaikissa elämänoloissa. Niinpä on vähemmin järkevää