Näistä kahdesta vastakohdasta johtuu kaksi toisilleen vastaista kasvatustapaa, joista toinen on julkinen, yhteiskunnallinen, ja toinen yksityinen, kotoinen.
Jos tahdotte saada käsityksen julkisesta kasvatuksesta, niin lukekaa Platon teos "Valtio". Tämä ei ole mikään valtio-opillinen teos, kuten luulevat ne, jotka arvostelevat kirjoja yksinomaan niiden nimen mukaan. Se on kaunein kasvatusopillinen tutkimus, mikä koskaan on kirjoitettu.
Kun tahdotaan viitata haaveiden maailmaan, mainitaan Platon kasvatusoppi. Jos Lykurgos vaan olisi pannut oman kasvatusoppinsa paperille, pitäisin sitä vielä haaveellisempana. Plato näet on vaan puhdistanut ihmissydäntä: Lykurgos riistänyt siltä sen luonnonmukaisuuden. Julkista kasvatusta ei enää ole olemassa eikä enää voi olla olemassa; sillä kun ei enää ole isänmaata, ei myöskään voi olla kansalaisia. Nämä kaksi sanaa isänmaa ja kansalainen ovat poispyhittävät uusista kielistä. Tiedän kyllä syyn siihen, mutta en tahdo sitä sanoa; se ei ollenkaan kuulu minun aineeseeni.
En pidä julkisena kasvatuksena sitä, jota tarjotaan noissa naurettavissa laitoksissa, joita sanotaan oppikouluiksi.7 En myöskään pidä sellaisena maailman kasvatusta, sillä se tavoittelee kahta tarkoitusperää, eikä saavuta kumpaakaan. Se ei kelpaa muuhun, kuin kasvattamaan kaksinaisia ihmisiä, jotka näennäisesti tekevät kaikki muita varten, mutta jotka itse teossa aina yksinomaan ajattelevat itseänsä. Ja kun tämä teeskentely on kaikkien yhteisomaisuutta, se ei kykene ketään pettämään. Se on siis pelkkää turhaa vaivaa.
Näistä ristiriitaisuuksista syntyy sekin, jota alati tunnemme sisässämme. Luonnon ja ihmisten ajamina eri teille ja pakotettuina jakamaan harrastuksemme eri suuntiin, käännymme keskitielle, joka ei vie meitä kumpaankaan päämäärään. Täten ollen koko elinaikamme taistelun ja epäröimisen alaisina päätämme elämämme, ilman että olemme päässeet sisäiseen tasapainoon, ilman että olemme voineet hyödyttää itseämme tai muita.
Jäljellä on siis vaan kodin tai luonnon kasvatus. Mutta mitä on muille sellainen ihminen, joka on kasvatettu yksinomaan itseänsä varten? Jos nuo kaksi kasvatuksen päämäärää, joita tavoitellaan, voitaisiin yhdistää yhdeksi ja näin poistaa ihmisluonnon ristiriitaisuudet, syrjäytettäisiin hänen onneltaan suuri este. Jotta voisi arvostella tämän mahdollisuutta, pitäisi nähdä ihminen vallan valmiiksi kehitettynä; olisi pitänyt tutkia hänen taipumuksiaan, nähdä hänen edistymistään ja seurata hänen elämänkulkuansa: pitäisi sanalla sanoen tuntea luonnonihminen. Luulen, että sittenkuin on luettu tämä kirja, on edistytty muutama askel tämänkaltaisten tutkimusten alalla.
Mitä tulee meidän tehdä kasvattaaksemme tällaisen erinomaisen ihmisen? Paljo, epäilemättä, nimittäin varoa ettei mitään tehtäisi. Kun on kysymyksessä vastatuuleen purjehtiminen, niin luovaillaan; mutta jos aallot ovat rajut ja jos tahdotaan pysyä paikoillaan, täytyy laskea ankkuri. Varo vaan nuori purjehtija, ettei ankkuritouvisi löyhdy, ettei ankkuri laahaa jäljessä ja päästä alustasi tuuliajolle, ennenkuin olet sitä huomannutkaan.
Yhteiskuntajärjestyksen mukaisesti, joka on tarkasti määrännyt jokaisen paikan, kukin on kasvatettava omaa paikkaansa varten. Jos joku erityistä paikkaansa varten kasvatettu henkilö jättää tämän paikkansa, hän ei kelpaa mihinkään. Kasvatus on hyödyllinen ainoastaan silloin, kun onni suosii vanhempien lapselleen valitsemaa kutsumusta; kaikissa muissa tapauksissa se on vahingollinen kasvatille, ainakin niiden ennakkoluulojen vuoksi, joita se on terottanut hänelle mieleen. Egyptissä, jossa pojan täytyi valita isänsä sääty ja ammatti, kasvatuksella ainakin oli varma päämäärä; meillä taas, missä eri säädyt ja ammatit yksistään ovat pysyviä, mutta niiden omistajat ja harjottajat lakkaamatta vaihtelevat, ei kukaan tiedä kasvattaessaan poikaansa omaan säätyynsä ja ammattiinsa, vahingoittaako hän häntä vai ei.
Luonnon järjestyksen mukaisesti kaikki ihmiset ovat yhdenvertaiset, ja heidän yhteinen kutsumuksensa on pelkästään olla ihminen; ken on hyvin kasvatettu sellaiseksi, täyttää hyvin kaikki siihen kuuluvat velvollisuudet. Määrättäköön kasvatti sotilaaksi, kirkonpalvelukseen tai tuomarinvirkaan, se on yhdentekevää. Ennen vanhempien määräämää kutsumusta luonto kutsuu itse ihmiselämään. Eläminen on se ammatti, jonka minä tahdon hänelle opettaa. Lopetettuaan minun antamani oppijakson hän ei ole oleva virkamies, ei soturi eikä pappi, sen myönnän; hän on oleva ennen kaikkea ihminen; hänellä on oleva kaikki ihmisen välttämättömät ominaisuudet, ja tarvittaessa hän on osaava niitä käyttää vallan yhtä hyvin kuin kuka muu hyvänsä, ja vaikka kohtalon vaiheet saattavatkin hänet muuttamaan asemaansa, hän on aina oleva omalla paikallaan. Occupavi te, fortuna, atque cepi: omnesque aditus tuos interclusi, ut ad me aspirare non posses.8
Varsinaisena tutkimuksemme esineenä ovat ihmiselämän ehdot. Se meistä, joka parhaiten osaa kestää tämän elämän myötä- ja vastoinkäymiset, on mielestäni parhaiten kasvatettu; siitä seuraa, että oikea kasvatus tapahtuu vähemmin ohjekäskyjen kuin harjotusten muodossa. Koulunkäyntimme alkaa syntymästämme. Kasvatuksemme alkaa samalla hetkellä kuin elämämme; ensimäinen opettajamme on imettäjämme. Sanalla kasvatus (educatio) olikin vanhaan aikaan toinen merkitys, kuin minkä me sille annamme; se merkitsi lapsenhoitoa. Educit obstetrix, sanoo Varro; educat nutrix, instituit paedagogus, docet magister.9 Siis kasvatus, ohjaus ja opetus ovat kolme tarkoitukseltaan yhtä erilaista seikkaa kuin lastenhoitajatar, ohjaaja ja opettaja. Mutta näitä erotuksia on väärin käsitelty; saavuttaakseen hyvän kasvatuksen lapsen tulee seurata ainoastaan yhtä ohjaajaa.
Meidän tulee siis laajentaa näkökantaamme ja pitää oppilastamme ihmisenä yleensä, ihmisenä, joka on alttiina kaikille elämän vaiheille. Jos ihmiset syntyisivät kiinnitettyinä yhden maan maaperään, jos samaa vuodenaikaa kestäisi koko vuoden, jos kukin alati nauttisi samoja kohtalon etuja, voimassa oleva kasvatustapa olisi erityisissä suhteissa hyvä; lapsi, joka olisi kasvatettu omaa säätyänsä ja ammattiansa varten, joita ei koskaan vaihtaisi toisiin, ei voisi joutua kärsimään toisenlaisen aseman tuottamia epäkohtia. Mutta kun otamme huomioon ihmiselon vaihtuvaisuuden ja tämän vuosisatamme levottoman ja vilkkaan hengen, joka mullistaa jokaisen uuden sukupolven olot, niin saatammeko kuvitella mielettömämpää menettelyä kuin se, että kasvatetaan lapsi, kuin ei sen koskaan tarvitsisi astua ulos huoneestaan ja kuin sen alati täytyisi olla lähimpiensä ympäröimänä? Jos tuollainen poloinen astuu askeleenkin tasaisella maalla, jos hän astuu askeleenkin alemmaksi, hän on hukassa. Tuollainen kasvatustapa ei suinkaan opeta häntä kestämään kärsimyksiä, se päinvastoin harjottaa häntä niitä kahta kipeämmin tuntemaan.
Ajatellaan vaan lapsen suoranaista suojelemista; se ei riitä. Tulee opettaa sitä suojelemaan itse itseään varttuneena miehenä, kestämään kohtalon kolauksia, välttämään yltäkylläisyyttä ja voittamaan köyhyyttä, elämään, jos niin vaaditaan, Iislannin jääkentillä tai Maltan paahtavan kuumilla kallioilla. Turhaan olette varovainen suojellaksenne lastanne kuolemalta; sen täytyy kuitenkin kuolla; ja vaikka sen kuolema ei olisikaan seuraus hemmottelevasta huolenpidostanne, niin tämä huolenpito kuitenkin on väärältä kannalta otettu. Tärkeämpää kuin että estetään sitä kuolemasta on, että opetetaan sille elämisen taito. Eläminen ei ole hengittämistä, vaan toimimista; se on elintemme, aistiemme, lahjojemme ja kaikkien olemassa-olon tietoisuutta herättävien ominaisuuksiemme käyttämistä. Runsaimmin elänyt ei ole se, joka on elänyt kauimmin, vaan se, joka on tuntenut vahvimmin elämän tunnetta. Moni on haudattu satavuotiaana, mutta on ollut kuollut jo syntyessään. Parempi hänen olisi ollut kuolla nuorena, jos hän todella olisi siihen asti elänyt.
Koko viisautemme on orjamaisten ennakkoluulojen alaisuutta; kaikki tapamme osoittavat alistumista, epämukavuutta ja pakollisuutta.