Nuori opettaja, saarnaan teille vaikeata taitoa, nimittäin ohjata kasvatusta ilman käskyjä ja toimeenpanna kaikki mitään tekemättä. Myönnän, ettei tämä taito ole ikäisellenne helppo; se ei ole omansa antamaan lahjojenne loistaa heti alusta eikä hankkimaan teille suosiota kasvattinne isän tykönä; mutta se on ainoa onnistumisen ehto. Ette koskaan onnistu kasvattamaan oppilaistanne viisaita ihmisiä, ellette ensin anna heidän olla raakalaisia. Se oli spartalaisten kasvatustapa. Sen sijaan, että heidän lapsiansa olisi kahlehdittu kirjoihin, annettiin niiden aluksi oppia varastamaan päivällisruokansa. Olivatko spartalaiset siltä suuriksi vartuttuaan henkisesti kehittymättömiä? Kukapa ei tuntisi heidän vastauksiensa pontevuutta ja sukkeluutta! Ollen aina voittajiksi kehittyneitä he masensivat vihollisensa kaikenlaisessa sodankäynnissä, ja puheliaat atenalaiset pelkäsivät yhtä paljon heidän terävää kieltään kuin heidän iskujaan.
Mitä huolellisintakin kasvatusta harjottaen opettaja käskee ja luulee hallitsevansa; mutta itse asiassa lapsi hallitsee. Se näet käyttää hyväkseen sitä, mitä siltä vaaditte, saadakseen teiltä, mitä se vaan haluaa, ja se panee aina teidät maksamaan sen osoittaman yhden päivän ahkeruuden viikon kestävällä myöntyväisyydellä. Joka hetki on tehtävä sopimus lapsen kanssa. Nämä sopimukset, joita te ehdotatte mielenne mukaan, mutta jotka lapsi täyttää oman mielensä mukaan, edistävät aina sen oikkuja, etenkin, jos opettaja varomattomasti asettaa sille edullisesti ehdoksi sellaista, jonka se varmaan tietää saavansa, joko se sitten täyttää osotetun ehdon tai on sitä täyttämättä. Lapsi tavallisesti oivaltaa paremmin opettajan mielen kuin opettaja lapsen sydämen; ja niin pitääkin olla. Sillä kaiken sen älyn terävyyden, jota lapsi omiin hoteisiinsa jätettynä olisi käyttänyt itsensä ylläpitoon ja varjelemiseen, se nyt käyttää pelastaakseen luonnollisen vapautensa tyranninsa kahleista. Sitävastoin tälle jälkimäiselle, jolle ei ole välttämättömän tärkeätä oivaltaa oppilaansa sisäisiä tarkotuksia, joskus on edullisempaa jättää sen laiskuus ja itserakkaus hätyyttämättä.
Noudattakaapa päinvastaista menettelyä oppilaanne suhteen; luulkoon hän aina olevansa se, joka määrää, vaikka te varsinaisesti sen asian teette. Ei ole olemassa mitään täydellisempää alistumistilaa kuin se, joka säilyttää vapauden varjon; sillä tavoin kahlehditaan itse tahtokin. Eikö lapsi parka, joka ei tiedä mitään, joka ei osaa mitään, ei tunne mitään, ole mielivaltanne alainen? Ettekö siihen nähden hallitse kaikkea, mikä sitä ympäröi? Eikö teillä ole valta vaikuttaa siihen mielenne mukaan? Eivätkö sen työt, leikit, ilot, surut, kaikki lepää teidän käsissänne sen tietämättä? On totta, ettei sen tule tehdä muuta kuin mitä se tahtoo; mutta sen ei tule tahtoa muuta kuin mitä te tahdotte, että sen pitää tehdä; sen ei tule astua askeltakaan, ilman että te olette sen arvannut edeltä, sen ei tule avata suutansa, ilman että te tiedätte mitä se aikoo sanoa.
Silloin se voi antautua niihin ruumiinharjotuksiin, joita sen ikä vaatii, tylsentämättä henkeänsä; silloin se ei terota viekkauttaan vapautuakseen epämukavasta riippuvaisuudesta, vaan sen sijaan tulette näkemään miten se yksinomaan ponnistaa voimansa saadakseen koko ympäristöstään niin suurta hyötyä kuin suinkin nykyhetkiselle hyvinvoinnilleen. Silloin hämmästytte sen hienoa kekseliäisyyttä, omistaakseen kaikki sen saavutettavissa olevat seikat ja todella niistä nauttiakseen, turvaamatta niitä arvostelevaan mielipiteeseen.
Antamalla lapsen tällä tavoin olla oman tahtonsa herra ei vähääkään anneta yllykettä sen oikuille. Tekemällä aina sitä, mikä sille on sopivaa, lapsi pian on tekevä ainoastaan sen, mitä sen tulee tehdä. Ja vaikka sen ruumis alituisesti on liikkeessä, huomaamme, mikäli on kysymys sen nykyhetkellisestä ja tuntuvasta edusta, koko sen älymäärän, joka lapsessa voi esiintyä, kehittyvän sille paljon soveliaammalla tavalla, kuin jos se antautuisi puhtaasti järkiperäisiin opintoihin.
Kun se näin ollen ei huomaa teidän tahtovan vastustaa sen tahtoa, kun se ei ole epäluuloinen teitä kohtaan ja kun ei sillä ole teiltä mitään salattavaa, se ei valehtele ja se näyttäytyy pelotta sellaisena kuin se on. Voitte mielin määrin tutkia sen ominaisuuksia ja luonnetta ja järjestää kaikki opetusohjeet, jotka tahdotte sille antaa, yhtäpitävästi sen ympäristön kanssa, sen koskaan huomaamatta niitä teiltä saavansa.
Lapsi ei silloin myöskään uteliaasti ja pahansuovasti ole urkkiva kasvattajansa tapoja, eikä ole salaista vahingoniloa tuntien vakoileva hänen vikojaan. Tämä epäkohta, joka täten on syrjäytettävissä, on varsin painava. Lasten ensimäisiä pyrkimyksiä on, kuten jo olen sanonut, saada selville kasvattajiensa heikkoudet. Tämä taipumus johtaa häijyyteen, mutta ei itse johdu siitä; se näet syntyy tarpeesta vapautua rasittavasta ohjausvallasta. Niiden hartioille lasketun ikeen vaivaamina ne koettavat ravistaa sen pois, ja niiden opettajissaan löytämät viat hankkivat niille parhaat keinot tämän päämäärän saavuttamiseksi. Täten juurtuu lapsiin tapa pitää silmällä ihmisten vikoja ja iloita näiden löytämisestä. On selvää, että tässä suhteessa taaskin paheen lähde on tukittu Émilen sydämessä; kun hänellä ei ole mitään etua minun vikojeni löytämisestä, ei hän niitä ole etsivä; vielä vähemmin hän on tunteva halua etsiä niitä muista ihmisistä.
Kaikki nämä kasvatusohjeet näyttävät vaikeilta toteuttaa, sentähden ettei niille omisteta tarpeeksi huomiota, mutta itse asiassa niiden ei pitäisi olla niinkään vaikeita. Sopii olettaa, että kasvattajalla on tarpeellinen taitavuus ryhtyäkseen valitsemaansa tehtävään; sopii olettaa, että hän tuntee ihmissydämen luonnollisen kehityskulun, että hän osaa tutkistella ihmistä ja yksilöä, että hän edeltäkäsin tietää, mihin oppilaansa tahto taipuu, niin pian kuin hän tilaisuuden tarjoutuessa antaa tämän tutustua kaikkiin samanikäisten mieltäkiiinnittäviin seikkoihin. Mutta eivätkö välikappaleiden omistaminen ja taito niitä hyvin käyttää saata meitä varmoiksi hyvän tuloksen saavuttamisesta?
Vedätte ehkä vastatodistukseksi lapsen oikut; siinä olette väärässä. Lapsen oikullisuus ei koskaan ole luonnon tuote, vaan huonon kasvatuksen aiheuttama; syy tuohon oikullisuuteen on se, että lapsia on totutettu joko tottelemaan tai käskemään; ja olen monta monituista kertaa sanonut, että kumpikin on nurinkurista. Oppilaallanne ei siis ole muita oikkuja kuin ne, jotka te olette sille antaneet; on oikeudenmukaista, että kannatte erehdyksenne seuraukset. Mutta sanotte, miten on tämä paha poistettavissa? – Parempaa menettelyä noudattaen ja suurta kärsivällisyyttä osottaen se vielä voi käydä päinsä.
Olin kerran sitoutunut muutaman viikon kuluessa ohjaamaan erään lapsen kasvatusta, joka oli tottunut menettelemään oman tahtonsa mukaan, jopa saamaan kaikki muutkin noudattamaan tätä tahtoa, sanalla sanoen lapsen, joka oli täynnä oikkuja. Heti ensi päivänä se tahtoi, koettaakseen myöntyväisyyttäni, nousta jo puoliyön aikaan. Nukkuessani sikeintä untani pienokainen hypähtää vuoteestaan, pukeutuu yönuttuunsa ja huutaa minua. Nousen vuoteeltani ja sytytän kynttilän. Sitäpä hän juuri tahtoikin. Neljännestunnin kuluttua hänen taas on uni ja hän panee jälleen maata tyytyväisenä kokeiluunsa. Kaksi päivää myöhemmin hän toistaa saman tempun samalla menestyksellä ja ilman että minä näytän vähintäkään kärsimättömyyden merkkiä. Kun pienokainen syleili minua ennenkuin taas paneutui vuoteeseensa, sanoin aivan kuivasti: pikku ystäväiseni, olkoon tämä menneeksi, mutta älä enää tee näin. Nämä sanat kiihottivat hänen