Olen kuullut sanottavan, että olisi sopivata antaa lasten harjottaa ainoastaan sellaisia opintoja, joihin ei tarvita muuta kuin silmiä; tämä saattaisi käydä päinsä, jos olisi olemassa opintoala, jonka harjottamiseen ei tarvitsisi käyttää muuta kuin silmiä; mutta minä en sellaista tunne.
Vielä naurettavampi erehdys on se, että niiden annetaan oppia historiaa; luullaan, että ne kykenevät historiaa käsittämään, se kun muka ei ole muuta kuin kokoelma tosiseikkoja; mutta mitä tarkotetaan sanalla tosiseikka? Luullaanko, että ne olosuhteet, jotka määräävät historiallisia tosiseikkoja, ovat niin helpot käsittää, että niiden ymmärtäminen ilman vaikeutta herää lapsen mielessä? Luullaanko, että tosiseikkojen todellinen tuntemus olisi erotettavissa niiden syiden ja seurauksien tuntemisesta, ja että historioitsija niin vähän on riippuvainen moraalista, että voitaisiin tutustua toiseen, tuntematta toista? Jos ihmisten toiminnassa näkee ainoastaan ulkonaista ja puhtaasti fyysillistä liikettä, mitä silloin voi oppia historiasta? Ei ollenkaan mitään. Ja tämä mielenkiintoa herättämätön opiskelu ei tuota mielihyvää eikä rikastuta tietoja. Jos tahdotte punnita näitä tosiseikkoja niiden siveellisen arvon nojalla, koettakaa selvitellä tätä oppilaillenne ja tulette silloin huomaamaan kykenevätkö he lapsen iässä sitä ymmärtämään.
Lukijat, muistakaa alati, että se, joka teille tässä puhuu, ei ole oppinut eikä filosofi, vaan yksinkertainen ihminen, totuuden ystävä, vailla puoluetta ja opinjärjestelmää, yksineläjä, joka vähän kun oleskelee ihmisten parissa, vähemmin joutuu vaaraan omaksua heidän ennakkoluulojaan ja paremmin ehtii ajatella ja arvostella kaikkea, mikä seurustelussa heidän kanssaan pistää silmään. Johtopäätökseni perustuvat vähemmin periaatteisiin kuin tosiseikkoihin; ja luulen parhaiten antavani teille tilaisuuden sitä asiaa arvostella usein mainitsemalla esimerkkejä tekemistäni huomioista, jotka ovat minulle ilmaisseet nuo tosiseikat.
Vietin kerran muutaman päivän maalla hyvän perheenäidin luona, joka hyvin huolellisesti hoiti ja kasvatti lapsiaan. Eräänä aamuna, kun olin läsnä hänen vanhimpaa poikaansa opetettaessa, tämän opettaja, joka oli oppilaalleen antanut hyvät tiedot vanhanajan historiassa, otti puheeksi Aleksanteri Suuren ja mainitsi tuon tunnetun kertomuksen Aleksanterin lääkäristä Filippoksesta43 – tapaus, joka on kuvanakin esitetty ja joka epäilemättä sen on ansainnutkin. Opettaja, muuten hyvin ansiokas mies, lausui Aleksanterin pelottomuudesta sangen monta mietettä, jotka eivät minua ollenkaan miellyttäneet. En kuitenkaan ruvennut niitä vastustelemaan, jotta en olisi heikontanut opettajan arvoa oppilaansa silmissä. Ruokapöydässä annettiin ranskalaisen tavan mukaan pienokaisen mielin määrin lörpötellä. Sen iän luonnollinen vilkkaus, ja suosionosoitusten niittämisvarmuus kiihottivat sitä laskettelemaan lukemattomia tyhmyyksiä, joiden ohella silloin tällöin tuli esiin joku sukkela sutkaus, joka pani unhottamaan nuo tyhmyydet. Lopuksi se kertoi jutun lääkäri Filippoksesta, tehden sen aivan tarkasti ja miellyttävästi. Kun oli jaettu tavanmukaista ylistelyä, jota äiti näytti vaativan ja poika odottavan, puheltiin sen johdosta, mitä tämä oli sanonut. Useimmat moittivat Aleksanterin huimaa rohkeutta; muutamat, noudattaen opettajan esimerkkiä, ihailivat hänen lujuuttaan ja uskaliaisuuttaan, mikä pani minut ajattelemaan, ettei yksikään läsnäolijoista tajunnut, missä piili tuon piirteen todellinen kauneus. Minun mielestäni, minä sanoin, Aleksanterin teko, jos siinä on vähänkin rohkeutta ja jäntevyyttä, on pelkkää vallatonta liiottelua. Silloin kaikki yhtyivät siihen mielipiteeseen, että se oli vallatonta liiottelua. Olin vastustamaisillani ja kiivastumaisillani, kun muudan nainen, joka istui vieressäni ja joka ei ollut lausunut sanaakaan, kumartui korvani juureen ja virkkoi vallan hiljaa: vaikene, Jean-Jacques; he eivät kuitenkaan sinua ymmärrä. Katsoin häneen, säpsähdin ja vaikenin.
Epäillen useista seikoista päättäen, ettei tuo oppinut pienokainen ollut ymmärtänyt mitään niin hyvin esittämästään kertomuksesta, tartuin päivällisen jälkeen hänen käteensä ja läksin hänen kanssaan kävelemään puutarhaan; ja kun omalla tavallani olin häneltä kysellyt, huomasin että hän enemmän kuin kukaan muu ihaili Aleksanterin uskaliaisuutta. Mutta tiedättekö, missä hänen mielestään tämä uskaliaisuus piili? Yksinomaan siinä, että hän yhdellä siemauksella nielaisi pahanmakuisen juoman, epäröimättä ja osottamatta vähintäkään vastenmielisyyttä! Lapsi paralla, jolle tuskin kaksi viikkoa sitten oli annettu lääkettä, jonka se oli niellyt hyvin vastenmielisesti, oli vielä karvas jälkimaku suussa. Kuolema ja myrkytys häämöttivät pojan mielessä ainoastaan epämiellyttävinä aistimuksina, eikä hän voinut kuvitella muuta myrkkyä kuin sennaa.44 Kuitenkin on myöntäminen, että sankarin mielenlujuus oli tehnyt syvän vaikutuksen hänen nuoreen sydämeensä ja että hän oli vahvasti päättänyt seuraavalla kerralla lääkettä nauttiessaan olla Aleksanteri. En ryhtynyt hänelle antamaan selityksiä, jotka ilmeisesti olisivat käyneet yli hänen käsityskykynsä; kannatin täydellisesti hänen kiitettävää päätöstään ja palasin kävelyltä nauraen itsekseni isien ja opettajien korkeata viisautta, he kun luulevat voivansa opettaa historiaa lapsille.
On helppoa panna lasten suuhun sellaisia sanoja kuin kuninkaat, valtakunnat, sodat, valloitukset ja lait. Mutta kun pitää näihin sanoihin yhdistää selviä käsitteitä, käy asia paljoa hankalammaksi kuin keskustelumme puutarhuri Robertin kanssa.
Muutamat lukijoistani, ollen tyytymättömät tuohon: vaikene, Jean-Jacques, kysynevät varmaankin, mikä minun mielestäni oikeastaan on niin kaunista Aleksanterin teossa. Te poloiset, jos se ensin on teille sanottava, miten sen sitten ymmärrätte! Katsokaas, Aleksanteri uskoi hyveeseen; tämän uskonsa edestä hän pani alttiiksi oman henkensä, sillä hänen suuri henkensä oli luotu sellaista uskoa varten. Mikä kaunis uskontunnustus oli tuo lääkkeen nauttiminen! Eipä kukaan kuolevainen ole niin ylevätä tehnyt. Jos on olemassa uudenaikuista Aleksanteria, niin osutettakoon minulle hänessä tämän vertainen piirre.
Koska ei ole olemassa tiedettä, jonka muodostaisivat pelkät sanat, ei myöskään ole olemassa erityistä lapsille soveltuvaa tiedettä. Koska niillä ei ole oikeita käsitteitä, ei niillä ole varsinaista muistia; sillä en sano muistiksi sellaista sielun kykyä, joka palauttaa mieleen pelkkiä aistimuksia. Mitä hyödyttää kasata niiden päähän luettelo merkeistä, jotka eivät niiden tajunnassa edusta mitään käsitteitä? Kun ne oppivat ymmärtämään itse seikat, oppivat ne samalla niiden merkit. Mitä hyödyttää panna lapset oppimaan ne kaksi kertaa? Mitä vaarallisia ennakkoluuloja niihin aletaankaan istuttaa opettamalla niitä pitämään tieteenä sisällykseltään käsittämättömiä sanoja! Niin pian kun lapsi tyytyy ensimäiseen sanaan sitä ymmärtämättä, ja kun se oppii ensimäisen seikan kuulemalla sen toiselta ja itse ymmärtämättä sen hyödyllisyyttä, sen arvostelukyky on hukassa. Se on kauan loistava houkkioiden silmissä, ennenkuin se kykenee korjaamaan sellaisen tappion.45
Jos luonto onkin antanut lapsen aivoille tuollaisen joustavuuden, joka saattaa ne kykeneviksi vastaanottamaan kaikenlaisia vaikutteita, ei sen tarkotus voi olla se, että niihin sullotaan sanoja sellaisia kuin kuninkaat, päivämäärät sekä vaakunatieteellisiä, avaruustieteellisiä, maantieteellisiä ja kaikkia noita muita nimiä, joilla ei ole mitään merkitystä sen ikään nähden, jotka eivät hyödytä minkään ikäisiä, ja jommoisilla rasitetaan lapsuutta,