Lopultakin Guggenhof korottaa Erikin palkkaa. Hän on tyytyväinen nuoren miehen ahkeruuteen ja peräti kaksinkertaistaa palkan 300 markkaan. Osaksi hän haluaa myös kompensoida hinnankorotuksia. Erikin vuokraisäntä vetoaa kalliiseen aikaan ja korottaa vuokran 35 markkaan kuussa ja mikä pahinta – myös Anna kitisee ylläpitorahansa pienuudesta. Enää Erikin ei tarvitse pihistää rahaa holvista, mutta toisaalta hänelle ei jää erityisesti ylimääräistä, jotta voisi alkaa täyttää vajetta.
Joulua Erik viettää Annan kanssa omassa asunnossaan, se kun on sittenkin viihtyisämpi kuin Annan murju. Vuokraisännälle hän valehtelee, että hänen sisarensa Lappeenrannasta tuli pyhien ajaksi kylään.
Tulee uusi vuosi. Länsirintamalla sota juuttuu liejuisiin juoksuhautoihin, mutta idässä suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitš marssittaa armeijan taas kerran Masuriaan. Taistelu kestää viikon. Saksalaiset surmaavat 56 000 venäläistä ja ottavat 100 000 vangeiksi. Loput pakenevat läpi soiden minkä jaloista pääsevät, monet uppoavat ja hukkuvat sillä reissulla. Venäjällä alkaa levitä paniikki. Aateliset upseerit ovat kyllä koreita ratsujensa selässä, mutta selväksi on käynyt, että musikoista koottu armeija on huonosti varustettu, kehnosti koulutettu ja onnettomasti johdettu.
Kun tieto murskatappiosta tulee Viipuriin alkaa Kauppa-Osake-Pankkiin ilmaantua säästäjiä, jotka haluavat heti talletuksensa käteisenä. Onneksi he ovat enimmäkseen köyhemmästä päästä, mutta Guggenhof alkaa pelätä, että seuraavana päivänä ryhtyvät kauppa- ja teollisuusmiehet peräämään saataviaan. Syystä ei ole epäselvyyttä. Kaikki haluavat ostaa varastoihinsa tavaraa niin kauan, kuin sitä vielä vähänkin on ja niin kauan kuin rahalla jotain yleensä saa.
“Kuule Erik, panemme putkan huomiseksi kiinni. Anna jossain tekstata kyltti, että suljettu elektriremontin takia ja tule aamulla kiinnittämään se oveen. Saat sitä paitsi sillä tavoin itsellesi ylimääräisen vapaapäivän.”
“Mutta johtaja, mitäs se auttaa? Pitäähän meidän joskus avata kuitenkin.”
“Niin toki, mutta ensin perustan kriisipäämajan Espilään. Sinne ne liikemiehet kuitenkin kokoontuvat taivastelemaan. Juotan tärkeimmille asiakkaille konjakkia ja koetan rauhoitella mieliä. Kehuskelen vaikka sitä brittien uutta asetta, mikä se nyt olikaan…juu, tankkihan se. Panssaroitu vaunu.”
Erik tekee niin kuin käskettiin. Kun muutakaan parempaa ei päähän pälkähdä hän ostaa Pakarisen leipomoliikkeestä kaksi paakelsia ja lähtee Annan luo. Hän avaa oven omalla avaimellaan. Eteisestä pääsee keittiön kautta kamariin. Erik avaa kamarin oven ja näkee pulskan valkoisen takapuolen touhuamassa Annan reisien välissä. Hän tuntee miehen heti, se on leipurimestari Pakarinen, pankin vakituinen asiakas. Erik tempaa oven kiinni ja painuu saman tien kadulle. Ennättiköhän Pakarinen nähdä? Mitä jos se menee Guggenhofin puheille ja alkaa vänkyttää, että hyvä veli, mitä se tarkoittaa, että kun minä parhaillaan toimitan porttolassa, niin se sinun kassakulisi roikkuu oven raossa ja kyttää päältä? Erik on kiukkuinen, mutta ei niinkään Pakariselle. Eihän se leipurin vika ole, jos Anna on pettänyt lupauksensa.
Erik marssii Pietarinkatua kohti Punaisenlähteentoria. Hän miettii katkerana, että päätyi moisen lumpun takia kavaltajaksi, rikolliseksi. Tyttökoulun ohi mennessään hän lykkää Pakarisen leipomon paakelsit parille likkalapselle. Nyt on paras aika juoda pää täyteen.
Aika julmasti juovuksissa hän palaa jättämään hyvästit Annalle. Hän saa kuulla olevansa juoppo sika ja kitupiikki, joka maksaa liian vähän eikä koskaan edes tuo lahjoja, sängyssäkin ihan avuton. Erik ei viitsi siihen sanoa mitään, vaan alkaa tehdä lähtöä. Silloin Anna katuu, rupeaa itkeä kollottamaan ja koettaa kiskoa Erikiä väkisin kamarin puolelle.
“Pariisissa sanottiin, ettei ole huokeampaa asiaa kuin huoran kyyneleet. Adjöö!”
Ero Annasta vie jälleen satunnaisiin suhteisiin, mutta tällä kertaa ilman kondomeja. Niitä ei valmistettu Venäjällä eikä Suomen suuriruhtinaskunnassa. Ne oli tuotu pääasiassa Ranskasta, mutta nythän sieltä ei tuoda yhtään mitään. Siitä pitävät huolen amiraalit Franz von Hipper ja Reinhard von Scheer.
Onneksi Guggenhofin onnistuu ainakin toistaiseksi kesyttää tallettajat. Tehtailijoiden raha joutaakin jäädä pankkiin, kun ei enää ole mitä ostaa. Markkinoilta ovat kadonneet rauta, hiili, öljy ja useimmat kemikaalit. Eipä silloin tarvita käyttörahaakaan. Erik henkäisee helpotuksesta. Hän on nähnyt painajaisunia päivästä, jolloin pankki tallettajille maksaakseen alkaa realisoida vararahastoaan eli kultamarkkoja.
Pankin tilannetta helpottaa sekin, että Guggenhof kiristää lainahanoja. Vekselin uusijoille sanotaan yhä useammin, että nimikirjoitusten sijasta pitäisi löytää selvää rahaa. Luottojen kestoa lyhennetään. Laukkaavan inflaation oloissa pitkäaikainen luotto tarkoittaa, että annat asiakkaalle lehmän ja saat vasikan takaisin.
Vähitellen hiipii kansan mieliin apatia ja sotaväsymys. Rintamalta ei tule hyviä uutisia. Joukkojen moraali painuu pohjalukemiin. Venäjän valtio ajelehtii kohti hajaantumista. Keisari Nikolaista ei ole sotatilanteessa kenellekään mitään apua. Kerrotaan, että hän vain tuijottelee pitkin seiniä kuin muissa maailmoissa ja aina uuden tappioviestin tultua huokaa: ”Kaipa se on Jumalan tahto.”
Viipurin venäläisten mieli matelee maassa, mutta suomalaiset alkavat mietiskellä. Jos Venäjä kerran luhistuu, niin mitä Suomi voisi konkurssipesästä kaapaista? Lisää autonomiaa vai suorastaan itsenäisyyden?
Venäläistä sotaväkeä aletaan siirtää Viipuriin. Ilmeisesti pelätään, että saksalaiset saattavat yrittää maihinnousua Suomen rannikolle rynnätäkseen Pietaria vastaan. Alkaa myös elintarvikkeiden säännöstely. Sokerin saantia rajoitettiin jo aikaisemmin, mutta nyt pannaan rajahinta myös lihalle, viljalle ja maitotuotteille. Liha katoaa heti kaupoista, koska siitä saa paremman hinnan pimeästi. Erik ei asiasta suuresti piittaa. Hän syö enimmäkseen ravintoloissa, joissa mitään ei säännöstellä, kunhan rahaa vain riittää.
Kaikki tämä on kuitenkin pientä alkusoittoa. Säännöstelyyn pannaan jopa niin tavalliset köyhän kansan ruoka-aineet kuin peruna ja kala, leipää saa vain kortilla. Kun edellisenä vuonna tunnettiin ruokatavaroista puutetta, niin nyt alkavat monet nähdä oikeasti nälkää. Rintama romahtaa ja saksalaiset etenevät. Viipuriin tuodaan vielä 10 000 sotilasta, joukossa myös inhottuja Kaukasuksen kasakoita. Venäläiset karkottavat maaliskuussa keisarinsa vallasta ja tilalle asetetaan väliaikainen hallitus. Sosialidemokraattien enemmistösiipi bolševikit ohjailee perustettuja sotilaiden ja työläisten neuvostoja. Ne tekevät kaikkensa, ettei väliaikainen hallitus saisi mitään aikaan. Aikamoisia tumpuloita tuntuvat sen ministerit olevankin.
Suomalaisia yhdisti Venäjään tsaari, Suomen suuriruhtinas. Kun tsaari paiskattiin palatseistaan kuutamolle, niin kenelle kuuluu ylin valta? Venäjän hallitukselle vai Suomen senaatille? Tämä kiinnostaa poliitikkoja. Tavallista kansaa kiinnostaa mistä saisi leipää ja sen päälle voita, voi on tietysti enemmän unelmaa. Syntyy ryöstelyä, lakkoja ja mellakoita ja niiden tiimoilta aletaan kokoontua suojeluskunniksi ja järjestyskaarteiksi.
Nyt eivät enää Viipurin kaupat ota ruplia vastaan. Venäläiset tietenkin nurisevat, kun valtakunnassa ei valtakunnan raha kelpaa. Kaikki hajoaa käsiin. Kenraali Lavr Kornilov yrittää Pietarissa kaappausta palauttaakseen tsaarin valtaan. Sillä on seurauksia myös Viipurissa. Sotamiesneuvoston komennuskunta ryntää hotelli Belvedereen, jossa sijaitsee venäläisten joukkojen esikunta. Kaupunkilaisten silmien alla raahataan hotellista ulos kaksi kenraalia ja parikymmentä muuta upseeria. Heidät tapetaan ja viskataan sillalta veteen. Jotkut kauhistelevat, mutta toiset ovat mielissään: Mikäs sen somempaa kuin ryssät, jotka toisiaan hengiltä telovat. Tapahtumaa aletaan kutsua upseerien uimakouluksi.
Herbert Guggenhof liittyy suojeluskuntaan. Hän tahtoo myös Erikiä mukaan, mutta tämä kieltäytyy.
“En kestä mitään paukuttamista. Isä yritti meidän villallamme Espoossa opettaa minua ampumaan, mutta aina kun pamautin, menivät silmäni väkisin kiinni. Kerrankin kuula lensi suoraan saunan akkunasta sisään.”
Marraskuussa