Vitsataipaleen kulta. Jorma Rotko

ei kukaan saa mennä maihin. Iltapäivällä tulee sitten viranomaisia tutkimaan kuka on kuka ja mikä. Jotkut esittelevät tsaarinaikaisia passejaan, mutta passittomilta vaaditaan selvityksiä. Provokaattorit ja vakoilijat osaavat tietenkin käyttää ikivanhaa kikkaa ja soluttautua pakolaisten sekaan.

      Paavali Pietikäisellä on passi ja sitä paitsi kaikenlaisia todistuksia, joissa on kansanvaltuuskunnan suuri pyöreä leima. Sellainen vaikuttaa paljon arvokkaammalta kuin esimerkiksi pieni ja neliskulmainen. Paavali takaa Erikin, jolle virkailija kirjoittaa paperin nimeltä “trudovaja kniška”, työkirja.

      Paavali selittää Erikille, että Leninin mukaan sisäpassi on poliisivaltion tunnusmerkki. Niinpä se on korvattu työkirjalla. Ulkomaille sillä ei pääsisi, mutta sitä tarvitaan Venäjällä liikuttaessa. Siihen merkitään kaikki tiedot ja ruokaa annetaan vain sitä vastaan. Kuka työtä ei tee, sen ei syödäkään kuulu. Kirjaan merkitään Akseli Mihailovitš Romo, syntynyt 15.6.1890 Torniossa, finanssispesialisti, kansallisuus suomalainen, kansalaisuus Neuvosto-Venäjän. Luokkatausta: Pienviljelijän poika.

      Kirjaan pantaisiin tulevaisuudessa propiska eli rekisteröinti asuinpaikkakunnalle, avioliitot, lapset, rikostuomiot, niiden suorittaminen ja lopuksi mahdollinen ampumispäivämäärä.

      Kansanvaltuuskunnan jäsenet viedään parempiin paikkoihin, mutta rivipunikit tungetaan yhteismajoitukseen Pavlovskin kasarmiin. Erik ja Paavali menevät Suomen aseman lähellä olevaan hotelli Finlandijaan, sillä heillä on rahaa.

      Seuraavaksi päiväksi järjestetään punaisille poliitikoille itsekritiikkitilaisuus, jossa käsitellään aihetta “miksi kummassa menikään vallankumous päin persettä”. Seuraavaa kertaa varten opitaan, että kun kaikkea tehdään enemmän, tehokkaammin ja nopeammin, niin sitten voitetaan.

      Paavali ei jouda osallistumaan, sillä hänellä on kiireellistä tehtävää. Pitää ottaa haltuun Suomen pankin Venäjällä olevat varat, ennen kuin porvarit ennättävät asiaan sekaantua ja vaatia tilien kuolettamista tai rahojen lähettämistä Suomeen.

      “Minä lähden nyt Narbankiin. Tule mukaan niin näet täkäläisiä pankkisysteemejä.”

      “Narbank, mikä se sellainen on?”, ihmettelee Erik.

      “Venäjän tasavallan kansanpankki, Narodnyi Bank Rossiiskoi Respubliki. Se on se sama tsaarinaikainen valtion keskuspankki, siihen vain sulautettiin kaikki yksityisetkin pankit. Pääkonttori vietiin Moskovaan, kun siitä tehtiin uudestaan Venäjän pääkaupunki, mutta täällä on kanssa toimipiste”, selittää Paavali.

      Toimipiste on aikamoinen. Upeilla ornamenteilla ja pylväillä koristeltu rakennus käsittää puolet suuresta korttelista. Sen edessä olevasta kadusta on tekeillä bulevardi, mutta lehdettömät hevoskastanjat ovat vielä keskenkasvuisia.

      Paavali esittää virkailijalle valtakirjansa. Tämä hätääntyy ja kutsuu johtajan. Valtuutuksessa annetaan Paavali Pietikäiselle lupa perustaa kansanvaltuuskunnalle tili sekä oikeus siirtää sille Narbankissa olevat Suomen Pankin varat.

      Pankinjohtaja lukee paperin kuuteen kertaan ja miettii miten pitäisi menetellä. Tulisiko ottaa yhteys Moskovaan? Mutta sanottaisiinko sieltä, että etkö sinä durak osaa itse hoitaa noin pientä asiaa?

      Paavali näkee johtajan empimisen ja alkaa valottaa taustaa. Hän selittää, että kansanvaltuuskunta on sama asia kuin kansankomissaarien neuvosto Venäjällä, siis hallitus.

      “Kysymys on siitä, että me suomalaiset lähdemme nyt Karjalaan rakentamaan karjalais-suomalaista sosialismia. Tämä suunnitelma hyväksyttiin politbyroossa. Kun meidän kansanvaltuuskuntamme puheenjohtaja Kullervo Manner neuvotteli tästä asiasta, niin Iljitš oli sitä mieltä, että suomalaiset voisivat alkuun käyttää omia varojaan.”

      Johtajalta menee luu kurkkuun:

      “Iljitš…siis Lenin?”

      “Niinpä justiinsa. Että avataan nyt se tili ja siirretään kaikki rahat sinne.”

      Johtaja alkaa täyttää tilinavauskaavaketta. Tilin omistaa Suomen kansanvaltuuskunta. Mutta onko se valtiollinen yritys, valtion laitos vai ehkä yksityinen yritys?

      “Laittakaa sinne, että kooperatiivi”, murjoo Paavali, “ja pankaa toimialaksi vallankumous”.

      Vaikka lakkautetuissa yksityispankeissa olleet Suomen Pankin varat on yhdistetty Narbankissa olleeseen tiliin ei saldo näytä hääppöiseltä.

      “Miten sitä rahaa noin vähän on”, kummastelee Erik.

      “No eihän Suomen porvari hullu ole. Kun ruplan inflaatio alkoi laukata, niin Suomen Pankki piti ruplia hallussaan ihan minimimäärän, sen verran, että saattoi hoitaa pienempiä juoksevia asioita Venäjällä. Sitä paitsi kansanvaltuuskunta söi varoista kapinakuukausina aikamoisen siivun. Sodan aikana Venäjä kulutti hulluna kaikkea tavaraa ja monet liikemiehet joutuivat perikatoon, kun ottivat maksun ruplina. Vaan olihan niitä viisaitakin miehiä, tulee mieleen vaikka Gösta Serlachius. Kun suursota alkoi hän ymmärsi, että kohta tarvitaan sidetarpeita ja paljon. Hän muutti kaikki mahdolliset koneet tuottamaan sellstoffia, sellaista selluloosavanua, jota voi käyttää haavojen siteeksi. Ja kyllä sitä sodassa kuluikin. Kaikki sellstoff meni eikä piisannutkaan. Serlachiukselle kelpasivat maksuksi vain dollarit, punnat ja kulta. Mäntän tehdas oli ollut pahasti velkainen, välillä ihan hätävekselivetoinen. Ennen sodan loppua kaikki velat oli maksettu ja Serlachius lähetteli entisille velkojapankeilleen kopeita kirjeitä: Jos teiltä sattuu raha loppumaan, niin minulta voi kyllä lainata.”

      “Oletko sinä Paavali ihan oikeasti punikki?”, kysyy Erik äkkiä. Paavali miettii hetken ja sanoo sitten:

      “Isäni oli kyllä torppari ja raatoi itsensä hengiltä lunastaessaan torpan itselleen. Niin että minä olen sekä pienviljelijän poika että pienipalkkainen pankkivirkailija. Mutta eihän sillä tässä vaiheessa ole enää mitään käytännön merkitystä, mitä minä politiikasta ajattelen. Kun läksin puoleksi sattumalta sen Jalo Kohosen kelkkaan, niin asia tuli ratkaistuksi kertaheitolla. Pääsin Suomessa sellaisiin kirjoihin, joilla lähdetään sorakuopan reunalle kolmelinjaisen piippua katselemaan. Nyt on pakko ruveta elämään täällä ja lienee viisainta elää samaan tyyliin kuin kaikki muutkin. Hommaan sitten vaimon ja pojan tänne, ellei mene vallankumous täälläkin vituralleen.”

      “Vieläkö sinä Paavali voit käyttää sitä kansanvaltuuskunnan hyvää pyöreää leimasinta?”, kysyi Erik.

      “Voinpa kyllä, mitenkä niin?”

      “No kirjoita minulle sitten venäjäksi sellainen todistus, jossa sanotaan minun liikkuvan kansanvaltuuskunnan toimeksiannosta selvittelemässä tärkeitä rahoituskysymyksiä. Jos alkaa joku vaikka kysellä, että mitä mies velttoilee eikä mene töihin.”