"Sievä pieni koira", sanoi tyttö ihastuneena.
Varovainen Graham ei ollut huomaavinaan. Ennen pitkää tyttö hiipi salaa nurkastansa katselemaan aarretta lähempää. Koiran suuret silmät ja pitkät korvat sekä lapsen hattu höyhenineen olivat vastustamattomia.
"Sievä kuva", kuului hänen suopea arvostelunsa.
"No – voithan saada sen", sanoi Graham.
Tyttö näytti epäröivän. Omistamisenhalu oli voimakas, mutta suostuminen olisi ollut myönnytys hänen arvokkuudeltaan. Ei. Hän pani kuvan pöydälle ja kääntyi pois.
"Etkö sitten tahdo sitä, Polly?"
"Mieluummin en, kiitos vain."
"Sanonko sinulle mitä teen kuvalla, jollet halua sitä?"
Tyttö puolittain kääntyi kuuntelemaan.
"Leikkaan sen palasiksi ja sytytän niillä kynttilän."
"Ei!"
"Mutta minä leikkaan."
"Älä viitsi – ole niin hyvä."
Graham kävi heltymättömäksi kuullessaan tuon rukoilevan äänen. Hän otti sakset äitinsä ompelulippaasta.
"Siinä se menee", hän sanoi tehden uhkaavan liikkeen. "Suoraan Fidon pään läpi ja halki pikku Harryn nenän."
"Ei! Ei! Ei!"
"Tule tänne sitten. Tule pian, muuten se on tehty."
Hän epäröi ja viivytteli, mutta tuli.
"No, tahdotko sen?" kysyi poika, kun tyttö seisoi hänen edessään.
"Ole hyvä ja anna."
"Mutta minä tahdon maksun."
"Kuinka paljon?"
"Suudelman."
"Anna kuva ensin minun käteeni."
Sanoessaan tämän näytti Polly vuorostaan melkein petolliselta. Graham antoi kuvan. Polly pakeni velkojaansa, kiiti isänsä luo ja pakeni hänen polvelleen. Graham nousi teeskennellyn kiukun vallassa ja seurasi häntä. Tyttö hautasi kasvonsa Homen liiviin.
"Isä – isä – lähetä hänet pois!"
"Ei minua niin vain lähetetä", sanoi Graham.
Kasvot vieläkin toisaalle käännettyinä tyttö ojensi kätensä pitääkseen häntä loitolla.
"Sitten suutelen kättä", sanoi poika, mutta samassa hetkessä muuttui käsi pikkuruiseksi nyrkiksi ja antoi maksun pikkurahoina, jotka eivät olleet suudelmia.
Graham – joka omalla tavallaan osasi olla yhtä juonikas kuin hänen pieni leikkitoverinsa – vetäytyi pois muka aivan lannistuneena. Hän heittäytyi sohvalle, painoi päänsä tyynyyn ja makasi kuin sairas ainakin. Polly huomasi hänen olevan hiljaa ja kurkisti häneen. Hän oli kätkenyt silmänsä ja kasvonsa käsiinsä. Tyttö kääntyi isänsä polvella ja katsoi vihamieheensä pitkään ja levottomasti. Graham voihki.
"Isä, mikä on hätänä?" hän kuiskasi.
"Sinun on parempi kysyä häneltä, Polly."
"Onko hän vahingoittunut?" (Uusi voihkaisu.)
"Hän ääntelee ikään kuin hän olisi", sanoi Home.
"Äiti", ehdotti Graham heikolla äänellä, "luulen että sinun on paras lähettää noutamaan lääkäriä. Voi minun silmääni!" (Uusi hiljaisuus, jonka vain Grahamin huokaukset keskeyttivät.)
"Jos minä nyt tulen sokeaksi" – sanoi Graham.
Hänen kurittajansa ei voinut kestää enempää. Hän oli heti pojan vieressä.
"Anna minun katsoa silmääsi; minä en aikonut lyödä siihen, suulle vain, enkä aikonut lyödä niin ylen kovasti."
Hän sai vastaukseksi vain äänettömyyden. Hänen kasvonsa vavahtelivat.
"Olen pahoillani, olen pahoillani!"
Sitten seurasi mielenliikutusta, sopertelua, itkua.
"Lakkaapas jo kiusoittelemasta tuota lasta, Graham", sanoi rouva Bretton.
"Se on paljasta pilaa, kultaseni", huusi herra Home.
Ja Graham nosti hänet vielä kerran ilmaan, ja tyttö kuritti häntä taas ja tuivertaessaan hänen leijonankarvaisia kiharoitaan antoi hänelle nimen "ilkein, epäkohteliain, pahin ja viekkain olento mitä ikinä voi olla".
Lähtöaamunaan herra Home istui kahden kesken tyttärensä kanssa ikkunasyvennyksessä, ja heidän välillään sukeutui eräänlainen keskustelu. Minä kuulin osan siitä.
"Enkö voisi koota tavaroitani ja lähteä kanssasi, isä?" kuiskasi lapsi tosissaan.
Isä pudisti päätään.
"Olisinko sinulle vaivaksi?"
"Olisit, Polly."
"Siksikö että olen pieni?"
"Siksi että olet pieni ja hento. Vain suurten ja vahvojen ihmisten pitäisi matkustaa. Mutta älä näytä surulliselta, pikku tyttöni, se särkee sydämeni. Isä tulee pian takaisin Pollynsa luo."
"En todellakaan ole surullinen, isä, en juuri ensinkään."
"Polly olisi surullinen jos tuottaisi isälle tuskaa, eikö olisikin?"
"Surullistakin surullisempi."
"Siinä tapauksessa Pollyn pitää olla reipas; ei saa itkeä lähdön hetkellä eikä murjottaa perästäpäin. Pollyn täytyy katsoa eteenpäin, siihen hetkeen jolloin taas kohtaamme toisemme, ja koettaa olla onnellinen sillä välin. Osaako hän olla niin?"
"Hän tahtoo koettaa."
"Minä näen että hän tahtoo. Hyvästi siis. On aika lähteä."
"Nytkö? – juuri nyt?"
"Juuri nyt."
Tyttö kurkotti värisevät huulensa. Isä nyyhkytti mutta tyttö ei, sen huomasin. Laskettuaan hänet maahan isä puristi toisten läsnäolijani kättä ja lähti.
Kun ulko-ovi sulkeutui, putosi tyttö polvilleen tuolin viereen ja huusi: "Isä."
Huuto oli hillitty mutta kestävä, jonkinlainen "Miksi olet minut hylännyt?" Seuraavien minuuttien aikana huomasin hänen kärsivän todellista sieluntuskaa. Tuona lapsenelämänsä lyhyenä hetkenä hän koki sellaista mielenliikutusta, jota jotkut eivät tunne koskaan. Se johtui hänen luonteenlaadustaan, ja hän saisi kokea enemmänkin sellaisia hetkiä, jos jäisi elämään. Kukaan ei puhunut. Rouva Bretton, joka oli äiti, vuodatti kyynelen tai pari. Graham, joka kirjoitti, kohotti katseensa ja tuijotti häneen. Minä, Lucy Snowe, olin levollinen.
Tuo pieni olento, jonka muut jättivät rauhaan, teki itse mitä kukaan muu ei olisi voinut tehdä – taisteli sietämätöntä mielenliikutusta vastaan ja tukahutti sen ennen pitkää jossakin määrin. Sinä päivänä hän ei huolinut lievitystä keneltäkään, eikä seuraavanakaan päivänä. Myöhemmin hän kävi välinpitämättömäksi.
Kolmantena iltana, hänen istuessaan lattialla uupuneena ja levollisena, tuli Graham sisään ja otti hänet syliinsä kauniisti, sanomatta sanaakaan. Tyttö ei vastustellut, vaan melkein painautui hänen syliinsä, ikään kuin väsyneenä. Kun Graham istuutui, painoi lapsi päänsä häneen. Muutaman minuutin kuluttua hän nukkui, ja poika kantoi hänet yläkertaan vuoteeseen. En ihmetellyt että lapsen ensimmäinen kysymys seuraavana aamuna oli: "Missä on herra Graham?"
Sattui että Graham ei tullut aamiaispöytään; hänen piti kirjoittaa muutamia harjoitelmia sen aamun tunneiksi, ja hän oli pyytänyt äitiään lähettämään kupin teetä työhuoneeseen. Polly tarjoutui viemään sitä, hänen täytyi saada puuhata jotakin, pitää huolta jostakin. Kuppi uskottiin hänelle, sillä vaikka hän olikin levoton lapsi, oli hän