"Ihanko varmaan? Tiedättekö että hän tulee."
"Minä luulen niin."
"Mutta Harriet luulee että hän ei tule, ei ainakaan pitkään aikaan.
Hän on sairas."
Lapsen silmät kyyneltyivät. Hän veti kätensä rouva Brettonin kädestä ja näytti haluavan pois hänen polveltaan. Rouva Bretton vastusteli ensin, mutta lapsi sanoi: "Sallikaa minun mennä. Minä voin istua tuolilla."
Hän sai liukua alas polvelta, sitten hän otti jakkaran ja kantoi sen nurkkaan, missä oli hyvin hämärää, ja sinne hän istui. Vaikka rouva Bretton olikin luonteeltaan käskevä ja tärkeissä asioissa jyrkkäkin, oli hän usein välinpitämätön pikkuasioissa. Hän antoi lapsen tehdä miten tahtoi ja sanoi minulle: "Älä ole huomaavinasi häntä nyt." Mutta minä huomasin hänet, minä pidin silmällä Pollya, joka oli painanut pienen kyynärpäänsä pieneen polveensa, pään käteensä, näin hänen vetävän neliötuuman tai parin kokoisen nenäliinan nukenhameensa taskusta, ja sitten kuulin hänen itkevän. Toiset lapset itkevät suruissaan ja vaivoissaan ääneen, kainostelematta ja hillittömästi, mutta tämä olento itki hiljaa, ja silloin tällöin vain pieni niiskutus ilmaisi hänen liikutustaan. Rouva Bretton ei kuullut sitä, eikä ollut väliäkään. Ennen pitkää kuului nurkasta ääni joka kysyi: "Voisimmeko soittaa kelloa ja pyytää Harrietia tänne?"
Minä soitin kelloa, hoitajatarta mentiin hakemaan ja hän tuli.
"Harriet, minut on pantava levolle", sanoi hänen pieni emäntänsä.
"Kysyisitkö missä minun vuoteeni on."
Harriet ilmoitti jo kysyneensä.
"Kysy nukutko sinä minun kanssani."
"En, Missy", sanoi hoitajatar, "teillä on yhteinen huone tämän nuoren neidin kanssa." Hän osoitti, minua. Missy ei noussut istuimeltaan, mutta näin hänen silmiensä etsivän minua. Parin minuutin hiljaisen tarkastelun jälkeen hän tuli esiin nurkastaan.
"Toivotan teille hyvää yötä, rouva", hän sanoi rouva Brettonille, mutta meni minun ohitseni ääneti.
"Hyvää yötä, Polly", sanoin.
"Ei tarvitse sanoa hyvää yötä, koska kerran nukumme samassa huoneessa", kuului vastaus, ja niine hyvineen hän katosi arkihuoneesta. Me kuulimme Harrietin ehdottavan että hän kantaisi tytön portaita ylös. "Ei tarvitse", oli taaskin hänen vastauksensa. – "Ei tarvitse, ei tarvitse", ja hänen pienet askelensa ponnistelivat väsyneesti portaita ylös.
Kun tuntia myöhemmin menin nukkumaan, oli hän vielä täysin hereillä. Hän oli järjestänyt tyynyt niin että ne antoivat tukea hänen pienelle ruumiilleen, joka oli istuvassa asennossa, päällekkäin asetetut kädet lepäsivät liikkumattomina lakanalla, ja koko hänen olemuksessaan oli vanhan ihmisen levollisuutta, joka oli mahdollisimman vähän lapsimaista. Olin jonkin aikaa puhumatta hänelle, mutta juuri ennen kuin sammutin kynttilän, kehotin häntä menemään makuulle.
"Vähitellen", kuului vastaus.
"Mutta sinä vilustut, Missy."
Hän otti jonkin pienen vaatekappaleen tuolilta vuoteensa vierestä ja peitti sillä olkapäänsä. Minä annoin hänen tehdä niinkuin häntä halutti. Kuuntelin pimeässä hetkisen ja huomasin että hän vielä itki – itki hillitysti, hiljaa ja varoen.
Kun heräsin päivän valjetessa, kuulin veden läiskettä. Kas vain! hän oli jo noussut ja seisoi tuolilla pesukaapin vieressä koettaen vaivoin kallistaa pesukannua (jota ei jaksanut nostaa) sen verran, että sen sisällys virtaisi soikkoon. Oli omituista katsella häntä, kun hän peseytyi ja pukeutui, tuo pieni toimelias ja äänetön olento. Ilmeisesti hän oli hyvin tottumaton itse pukeutumaan ja napit, nauhat, hakaset ja silmukat tuottivat vaikeuksia, joihin hän suhtautui niin lannistumattomasti, että sitä oli hauska katsella. Hän kääri kokoon yöpukunsa, tasoitti vuodeverhonsa kerrassaan sievästi ja vetäytyi sitten erääseen nurkkaan, jossa valkoinen uudin peitti hänet, ja kävi aivan hiljaiseksi. Minä nousin istumaan ja kurkotin päätäni nähdäkseni mitä hän puuhasi. Hän oli polvillaan, otsa painettuna käsiin, ja ymmärsin että hän rukoili.
Hänen hoitajattarensa naputti oveen. Lapsi hypähti pystyyn.
"Minä olen valmis, Harriet", hän sanoi. "Olen pukeutunut itse, mutta en tunne olevani siisti. Laita minut siistiksi."
"Minkä tähden pukeuduit itse, Missy?"
"Hys! puhu hiljaa, Harriet, ettet herätä tuota tyttöä" (hän tarkoitti minua, joka nyt makasin silmät ummessa). "Pukeuduin itse, jotta sitten osaisin kun sinä olet poissa."
"Haluatko että menen pois?"
"Kun olet ollut pahalla tuulella, olen usein halunnut sinun menevän pois, mutta en nyt. Sido vyönauhani suoraan, silitä tukkani, ole hyvä."
"Vyönauha on suorassa. Mikä kummallinen pieni otus sinä olet!"
"Se täytyy sitoa uudelleen. Ole kiltti ja sido."
"No, kas niin. Kun minä olen mennyt, sinun täytyy pyytää tuota nuorta neitiä pukemaan itsesi."
"Ei millään ehdolla."
"Miksi ei? Hän on hyvin kiltti nuori neiti. Toivon, että aiot käyttäytyä kauniisti häntä kohtaan, Missy, etkä näytä oikkujasi."
"Hän ei millään ehdolla saa pukea minua."
"Hullunkurinen pieni olento!"
"Sinä et vedä kampaa hiusteni läpi suoraan, Harriet, jakauksesta tulee vino."
"Kas, kas, sinua on vaikea tyydyttää. Kelpaako näin?"
"Oikein hyvä. Minne minä nyt menen?"
"Minä vien sinut aamiaishuoneeseen."
"Tule sitten."
He menivät ovea kohti. Hän pysähtyi.
"Voi, Harriet, olisipa tämä isän talo! Minä en tunne näitä ihmisiä."
"Ole hyvä lapsi, Missy."
"Minä olen hyvä, mutta minun tekee kipeätä tästä" – hän pani kätensä sydämelleen ja vaikeroi: "Isä, isä!"
Minä hypähdin pystyyn ja nousin hillitäkseni tätä kohtausta niin kauan kuin vielä oli mahdollista.
"Sano hyvää huomenta neidille", määräsi Harriet.
Hän sanoi "hyvää huomenta" ja lähti hoitajattaren seurassa huoneesta. Samana päivänä Harriet jätti talon toistaiseksi mennäkseen eräiden ystäviensä luo, jotka asuivat lähitienoilla.
Tullessani alakertaan tapasin Pauliinan (lapsi sanoi itseään Pollyksi, mutta hänen täydellinen nimensä oli Pauliina Mary) aamiaispöydässä, missä hän istui rouva Brettonin rinnalla. Hänen edessään oli maitolasi ja hänen toimettomana pöytäliinalla lepäävässä kädessään leipäpalanen: hän ei syönyt.
"Kuinka saamme tämän pikku ihmisen kesyyntymään", sanoi rouva Bretton minulle. "Minä en käsitä: hän ei syö mitään ja ulkomuodostaan päättäen hän ei ole nukkunut."
Minä sanoin luottavani ajan ja ystävällisyyden vaikutukseen.
"Jos hän sattuisi kiintymään talomme johonkin ihmiseen, hän asettuisi piankin, mutta ei sitä ennen", vastasi rouva Bretton.
II
PAULIINA
Kului muutamia päiviä eikä näyttänyt siltä kuin hän suurestikaan kiintyisi kehenkään talossa. Hän ei ollut suorastaan häijy eikä uppiniskainen, hän ei suinkaan ollut tottelematon, mutta on tuskin mahdollista kuvitella olentoa joka olisi vähemmän sovelias kaikkeen mukavuuteen – vieläpä rauhalliseen elämään – kuin hän. Hän murjotti: kukaan aikuinen ei olisi paremmin kyennyt tuohon ikävään ajanvietteeseen, kukaan maanpakolainen, joka vastakkaiselta pallonpuoliskolta ikävöi Eurooppaan, ei olisi uurteisissa kasvoissaan voinut kantaa selvempiä koti-ikävän merkkejä kuin näkyi hänen lapsenkasvoistaan.