"Neiti Snowe", hän sanoi kuiskaten, "tämä on ihmeellinen kirja. Candace" (nukke, Grahamin ristimä, sillä sen likaisenvärinen iho teki sen etiopialaisen näköiseksi) – "Candace nukkuu nyt, ja minä voin kertoa teille siitä, mutta meidän pitää molempien puhua hiljaa, jottei hän heräisi. Tämän kirjan sain Grahamilta; siinä kerrotaan kaukaisista maista, jotka ovat pitkän pitkän matkan päässä Englannista ja jonne ei kukaan matkustaja pääse muutoin kuin purjehtimalla tuhansia peninkulmia meren yli. Niissä maissa asuu villi-ihmisiä, neiti Snowe, joilla on toisenlaiset vaatteet kuin meillä, ja itse asiassa on muutamilla heistä vaatteita tuskin lainkaan, jotta heidän olisi viileä olla, tiedättehän, siellä kun on hyvin kuuma ilma. Tässä on kuva jossa heitä on tuhansittain koolla autiolla paikalla – tasangolla, jossa on paljon hiekkaa – ja heidän keskellään on mustapukuinen mies – hyvä, hyvä englantilainen mies – lähetyssaarnaaja, joka saarnaa heille palmun juurelta." (Hän näytti pientä väritettyä puupiirrosta, joka esitti edellä kerrottua.) "Ja tässä", hän jatkoi, "on 'enemmän kummallisempia' kuvia" (kielioppi sattui unohtumaan) "kuin tuo. Tässä on suuri ihmeellinen Kiinan muuri, tässä on kiinalainen rouva, jolla on pienempi jalka kuin minulla. Tässä on villi tataarilaishevonen, ja tässä kaikkein ihmeellisin, maa jossa on vain lunta ja jäätä, ei mitään vihreitä niittyjä eikä metsiä eikä puutarhoja. Tästä maasta on löydetty mammutinluita, mutta mammutteja ei siellä enää ole. Te ette tiedä mikä mammut on, mutta minä voin sanoa sen teille, koska Graham sanoi minulle. Suuri kummitusmainen olento, korkea kuin tämä huone, pitkä kuin eteinen, mutta ei paha eikä lihansyöjä, niin arvelee Graham. Hän uskoo että jos minä tapaisin sellaisen metsässä, se ei tappaisi minua jollen tulisi aivan sen tielle, mutta siinä tapauksessa se polkisi minut pensaikkoon niinkuin minä voin astua heinäsirkan päälle niityllä tietämättä siitä mitään."
Tällä tavoin hän antoi mielikuvituksensa harhailla.
"Polly", keskeytin, "olisiko sinusta hauska päästä matkustamaan?"
"Ei juuri vielä", oli hänen varovainen vastauksensa, "mutta kahdenkymmenen vuoden päästä, kun olen aikuinen nainen, yhtä suuri kuin rouva Bretton, lähden kenties matkalle Grahamin kanssa. Me aiomme matkustaa Sveitsiin ja kiivetä Mont Blanc'ille, ja jonakin päivänä purjehdimme Etelä-Amerikkaan ja nousemme Chimborazon huipulle."
"Mutta miltä sinusta tuntuisi matkustaa nyt, jos isä olisi kanssasi?"
Hänen vastauksestaan – joka tuli vasta äänettömyyden jälkeen – ilmeni taaskin tuollainen odottamaton mielialan muutos, joka oli hänelle ominaista. "Mitä hyödyttää puhua noin tuhmasti?" hän sanoi. "Minkä tähden mainitsette isän? Mitä isä teihin kuuluu? Aloin juuri olla onnellinen enkä ajatellut häntä niin paljon, ja nyt on kaikki alettava alusta!"
Hänen huulensa värisivät. Kiiruhdin kertomaan vastasaapuneesta kirjeestä ja ilmoittamaan määräyksen, jonka mukaan Harrietin ja hänen oli viipymättä matkustettava hänen rakkaan isänsä luo. "No, Polly, etkö ole iloinen?" lisäsin.
Hän ei vastannut. Hän pudotti kirjansa ja lakkasi tuudittamasta nukkeaan, sitten hän tuijotti minuun vakavana ja juhlallisena.
"Eikö sinusta ole hauskaa mennä isäsi luo?"
"Tietysti", hän sanoi vihdoin tuolla terävällä tavalla, jota hän yleensä käytti puhuessaan minulle ja joka oli aivan toisenlainen kuin hänen tapansa puhua rouva Brettonille, ja toisenlainen myös kuin hänen Grahamin seurassa käyttämänsä puhetapa. Olisin tahtonut saada enemmän selvyyttä hänen ajatuksistaan, mutta ei, hän ei tahtonut keskustella enempää. Hän riensi rouva Brettonin luo, kysyi häneltä ja sai vahvistuksen uutiseeni. Näiden sanomain painavuus ja tärkeys piti hänet täysin vakavana kaiken päivää. Illalla, samana hetkenä jolloin Grahamin askelet kuuluivat alhaalta, huomasin hänet vierelläni. Hän alkoi hypistellä niskassani olevaa medaljonkinauhaa, otti kamman hiuksistani ja pani sen takaisin, ja hänen puuhatessaan tuli Graham sisään.
"Kertokaa hänelle vähitellen", hän kuiskasi, "kertokaa että minä lähden pois."
Teenjuonnin aikana tein sitten ilmoituksen. Grahamin ajatukset sattuivat juuri silloin olemaan eräässä koulupalkinnossa, josta hän kilpaili. Uutinen oli kerrottava kahdesti ennen kuin se kunnollisesti kiinnitti hänen huomiotaan, ja sittenkin hän viivähti siinä vain hetkisen.
"Lähteekö Polly? Kuinka ikävää! Pikku hiiri kulta, minä tulen kaipaamaan häntä. Hänen pitää tulla takaisin meille, äiti."
Ja nielaistuaan teensä nopeasti hän otti kynttilän, valtasi pienen pöydän itselleen ja kirjoilleen ja oli pian syventynyt lukuihinsa.
"Pikku hiiri" hiipi hänen viereensä ja laskeutui matolle hänen jalkainsa juureen, kasvot vasten lattiaa. Siinä asennossa hän pysyi mykkänä ja liikkumattomana nukkumaanmenoon asti. Kerran näin Grahamin sysäävän häntä levottomalla jalallaan, vähääkään aavistamatta hänen läheisyyttään. Hän vetäytyi tuuman tai pari etäämmälle. Minuuttia myöhemmin hiipi pieni käsi kasvoista, joita vasten se oli ollut painettuna, ja hyväili hellästi tuota varomatonta jalkaa. Kun hoitajatar tuli hakemaan, nousi hän ja lähti hyvin tottelevaisena, sanottuaan meille kaikille nöyrästi hyvää yötä.
En tahdo sanoa että tuntia myöhemmin pelkäsin mennä levolle; kuitenkin oli mielessäni levoton tietoisuus siitä etten tapaisi lasta levollisessa unessa. Ennakkovaistoni piti paikkansa, sillä näin hänen valkoisen linnun tavoin kyyröttävän sängynlaidalla, kylmissään ja täysin valveilla. Tuskin tiesin miten minun oli lähestyttävä häntä, sillä häntä ei voinut kohdella kuin muita lapsia. Mutta hän tekikin aloitteen. Kun olin sulkenut oven ja laskenut kynttilän yöpöydälle, hän kääntyi minuun ja sanoi: "Minä en voi – en voi nukkua, ja tällä tavoin en voi – en voi elää."
Kysyin mikä häntä vaivasi.
"Kauhea sur-ke-us!" hän sopersi valittavasti.
"Kutsunko rouva Brettonin?"
"Se olisi vallan hullua", kuului hänen kärsimätön vastauksensa, ja itse asiassa tiesinkin hyvin, että jos hän olisi kuullut rouva Brettonin askelten lähestyvän, hän olisi painunut hiljaisena kuin hiiri peitteen alle. Niin silmittömästi kuin hän tuhlasikin oikkujaan minuun, jota kohtaan hän tunsi tuskin kiintymyksen varjoakaan, ei hän koskaan näyttänyt kummitädilleni pilkahdustakaan sisimmästään; hänen aikanaan Polly oli vain kiltti, jonkin verran sievistelevä pieni tyttö. Tarkastelin häntä; hänen poskensa olivat purppuranpunaiset, suuriksi levinneet silmät olivat sekä hehkuvat että himmeät ja tuskallisen levottomat. Oli ilmeistä että hän ei saanut jäädä tuohon tilaan huomiseen asti. Arvasin asian laidan.
"Tahtoisitko sanoa Grahamille uudelleen hyvää yötä?" kysyin. "Hän ei ole vielä mennyt huoneeseensa."
Hän kurkotti heti pieniä käsivarsiaan, jotta nostaisin hänet. Kiedoin huivin hänen ympärilleen ja kannoin hänet takaisin salonkiin. Graham oli juuri lähdössä.
"Hän ei voi nukkua näkemättä teitä ja puhumatta teille vielä kerran", sanoin. "Hänestä ei ole mieluisaa jättää teitä."
"Minä olen pilannut hänet", sanoi Graham ottaen Pollyn minulta hyväntuulisesti ja suudellen hänen pieniä kuumia kasvojaan ja polttavia huuliaan. "Polly, nyt sinä välität minusta enemmän kuin isästäsi – "
"Minä välitän sinusta, mutta sinä et välitä minusta hiukkaakaan",