Kuinka meistä tuli kirjailijoita. Various. Читать онлайн. Newlib. NEWLIB.NET

Автор: Various
Издательство: Public Domain
Серия:
Жанр произведения: Биографии и Мемуары
Год издания: 0
isbn:
Скачать книгу
sisään aarteineni ja sitten lukemaan samassa tuokiossa. Loppuun pääsin tuota pikaa ja – päähäni iski rohkea tuuma.

      Hain kiireesti kynän ja paperia ja aloin suomentaa. En sitä tietysti likimainkaan saisi aamuun valmiiksi, mutta minäpä en aamulla antaisikaan sitä vielä takaisin. Parissa kolmessa päivässä ehtisin sen kyllä suomentaa ja tuskinpa hän huomaisi sitä kaivata sillä aikaa.

      Kiihkeästi ryhdyin työhön, sillä minun muutenkin täytyi niin pian kuin mahdollista saada se valmiiksi ennenkuin muuttopuuhat minua kovin ahtaalle panisivat. Seuraavana aamuna varhain ensimäiset kuormat huonekaluja laitettaisiin jo menemään, ja minä olin sitä varten jo tyhjentänyt kaappia ja piironkia.

      Istuin ruokasalissa, liikutin Lyylin kätkyettä vuoroin jalallani, vuoroin vasemmalla kädelläni, oikealla näet kirjoitin. Ja sillä välin komentelin vanhempia lapsia olemaan hiljaa.

      Muutamia lehtiä olin saanut suomennetuiksi, kun kuulin etehisen oven käyvän.

      Taivas! Siellä varmaankin tuli vieraita. Mihinkä ehtisin saada kaikki paperit kätköön?

      Ruokakaappi seisoi siinä lähellä tyhjennettynä huomista matkaa varten. Sinne työnsin yläosan vasemmanpuoliseen kaappiin sekä Kiljanderin vihon että käännöspaperit ja kaikki. Ehdin parhaiksi saada kaapin kiinni ja vääntää lukkoon, kun ovea avattiin ja sieltä erään tuttavani pää pisti sisään.

      – Otetaanko vastaan?

      – Otetaan! Terve tultua!

      Ja minä kiirehdin tulijaa kattelemaan hyvin viattoman näköisenä. En antanut pienintäkään aavistusta siitä, että minulla oli jotain salattavaa, vieläpä lisäksi niin intresanttia salattavaa.

      Se ilta kului tyyten ja seuraavaa päivää koko pitkältä, etten joutanut suomennostani sen enempää muistelemaan. Pienokaiseni oli jotenkin levoton, sain valvoa kaiken yötä ja aamulla tuntui pääni varsinkin niin heikolta, etten jaksanut ajatella paljon ensinkään. Siitä siihen, että pystyssä pysyin.

      Hevosmiehet ajoivat pihaan, huonekalut olivat laitettavat rekeen, peitettävät, nuoritettavat. Kaikki ne saatiin tehdyksi yksissä neniin ja ennen aamiaista jo läksivät kuormat menemään Kuopioon päin.

      Päivemmällä sitten virkistyin taasen ja tuolla puolisten jälkeen asettui pikku tyttösenikin ja nukkui sikeään uneen.

      No nyt – ajattelin – nyt pääsen lempityöhöni! Lapsenpiika tuli kätkyen luokse, minä kaappasin ylös.

      Suomennos esille! Mutta – ?

      Niin, mihinkäs sen paninkaan eilen illalla? Mihin kummalle sen laskin käsistäni?

      Hain, etsin kaikista mahdollisista ja mahdottomista paikoista.

      Turhaan. Sitä ei löytynyt. Minulle alkoi nousta sydän kouraan.

      Hukkaanko se on joutunut? Herra Jumala, mitä Kiljander sanoisi?

      Mutta eihän sitä ole voinut maa niellä, täytyyhän sen löytyä.

      Pitelin molemmin käsin päästäni kiinni ja koetin ajatella. Missä olin kirjoittanut? Ruokasalissa. Sitten tuli vieraita ja minä kiireessäni —

      Herra hyvästi siunaa ja varjele! Minähän – niin, aivan varmaan, minä työnsin paperit kaikki ruokakaappiin! Ja nyt ne olivat jo matkalla Kuopioon!

      Luulin pyörtyväni. Seisoin siinä hetken kuin kivettynyt. En tiennyt mitä tehdä. Uskaltaisinko sanoa totuuden Olga Kiljanderille? Hän joka niin minua oli varoittanut ja oikein omalletunnolleni pannut, että pitäisin hyvää huolta käsikirjoituksesta. Ja niin pyhästi kuin olin sen luvannut. Vielä pahempi – eihän Olga ilman minun houkutuksiani olisi mennyt sitä, salaa ottamaankaan. Mitä sanoisi Kiljander, jos hän huomaisi näytelmänsä kadonneeksi?

      Mutta – entä kun hän ei sitä huomaisikaan!! Kuinka olikaan? Nyt oli tiistai, huomenna keskiviikko, silloin meni posti Kuopioon. Ennen lauvantakia olisivat kuormat perillä, silloin voisivat minulle lähettää paperit, ja sunnuntaina, jos kaikki hyvin kävi, ne olisivat taas käsissäni.

      Saattoihan toivoa, ettei Kiljander sitä ennen niitä tulisi kaivanneeksi. Mutta entä Olga? Miksi hän ei ollut tullutkaan niitä hakemaan jo aamulla, niinkuin oli uhannut? Tunnustaisinko hänelle vai enkö tunnustaisi?

      Sanotaan, että yksi synti tuo aina yhdeksän muuta syntiä mukanaan, ja niin kävi nytkin. Salaa olin hankkinut käsikirjoituksen huostaani ja luvattomasti olin ruvennut sitä suomentamaan. Sitten olin kenties hutiloinut sen hukkaan ja nyt täytyi jo turvautua valheeseen. Sillä minulla ei ollut rohkeutta tunnustaa totuutta ja suoraan kertoa, kuinka asian laita oli, kun pelkäsin, että he sitä kovasti paheksuisivat.

      Vasta keskiviikko-aamuna tuli Olga käsikirjoitusta hakemaan. Robert oli muistaakseni ollut sairaana ja maannut siinä huoneessa, jossa piironki, jonka laatikossa hän näytelmäänsä säilytti, oli, ja sen vuoksi hän ennemmin antoi vihkon olla minun huostassani, kun ei kumminkaan olisi saanut sitä hänen huomaamattaan paikoilleen.

      Annoin hänen rauhassa kertoa tämän asian juurta jaksaen, ja olin kuuntelevinani hänen puhettaan suurella tarkkaavaisuudella, vaikka toden teossa en siitä tajunnut paljon mitään. Kun hän viimein lopetti, tuli minun vuoroni puhua. Kokosin kaikki voimani, osoittaakseni tyyneyttä ja varmuutta.

      – Niin – tuo se nyt tänne pikaa.

      Ne olivat hänen viimeiset sanansa.

      Minä nielin ja alotin. Ääneni oli niin epävarma ja painunut, että oikein pelotti.

      – En minä annakaan sitä vielä takaisin.

      – Et anna? Mitä?

      – Niin, minä en anna, jatkoin minä ja koetin väkisinkin saada sanoihini päättäväisempää sointua. Koetin häntä myöskin katsoa rehellisesti silmiin. – Minä en anna ennenkuin olen sen suomentanut.

      – Mutta, hyväinen aika, en minä uskalla jättää sitä tänne niin kauaksi. Jos Robert sattuu käymään laatikossaan ja älyää, että se on poissa?

      – Siinä tapauksessa täytyisi meidän sitten tunnustaa totuus.

      – Hän suuttuu. Hyvä Jumala, en minä tohdi.

      – Jos suuttuu niin suuttukoon. Minä en anna näytelmää pois, ennenkuin olen sen suomentanut. Turha pyytääkään.

      Hän vaikeni hetken ja mietti.

      – Milloin luulet saavasi sen valmiiksi?

      – Ensi viikolla.

      – Vasta ensi viikolla? Etkö jo tällä?

      – En mitenkään.

      – No, olkoon sitten. Mutta kyllä minua pelottaa. Pelottihan minuakin. Jospa hän olisi aavistanut, kuinka sydämeni sykki pelosta ja hätääntymisestä. Mutta minä osasin aika hyvin teeskennellä. Hän ei huomannut minussa mitään vilppiä.

      Pidänhän itseäni ylipäänsä sangen rehellisenä ihmisenä, enkä tiedä monasti elämässäni valheen kengillä kulkeneeni. Mutta sillä kertaa sen tein, kun toivoin niin muodoin pelastuvani.

      Kirjoitin kirjeen veljelleni Kuopioon:

      "Kun tavarakuormat tulevat sinne, niin avaa ruokakaapin yläosan vasemmanpuolinen kaappi. Siellä pitäisi olla kirjoitettu vihko ja muita papereita. Ota ne kaikki visusti talteen, elä taivaan tähden niitä hukkaa, sillä ne ovat äärettömän tärkeitä. Lähetä ne sitten heti ensi postissa vakuutetussa paketissa – ei ristisiteessä – eläkä suinkaan unohda! Odotan niitä suurimmalla jännityksellä."

      Kirje vietiin postiin ja nyt en voinut muuta tehdä kuin odottaa sunnuntaipäivää.

      Tilani ei suinkaan ollut kadehdittava. Kauhea levottomuus minua vaivasi kaiken aikaa. Entä jos muistin väärin? Entä jos ne eivät sittenkään olleet ruokakaapissa? Taikka – jos olivat, niin oliko sanottu, että ne onnellisesti saisin takaisin? Saattoihan tapahtua, että joku vaara kohtaisi kuormia. Kyytimies