– Tuo ei kelpaa, hän taas välistä sanoi, se on kuin novellia, kirjoita se uudelleen.
Ja silloin minä sen kirjoitin uudelleen siksi, että hän sen hyväksyi.
Sillä hän se kumminkin oli minun paras auktoriteettini. —
Mutta kuinka kävi Kiljanderin oman näytelmän? Hän ei antanut minulle siitä mitään selkoa, myhähteli vaan, kun sitä utelin, ja käski odottamaan. Eihän keskinäisessä suostumuksessamme ollut mitään määräystä tehty ajasta, hän sanoi.
Ei ollutkaan, se kyllä oli totta. Mutta olisi hän jo voinut alkaa yhtäkaikki. Vai rupesiko häntä jänistämään?
Mitäs siitä, rupesi tai ei, minä vaan jatkoin näytelmääni loppumattomalla rohkeudella ja itseluottamuksella. —
Mutta samoihin aikoihin alkoi kova huoli kiduttaa mieltäni. Mieheni terveys heikkoni, hänen voimansa riutuivat päivä päivältä, en voinut sitä enää salata itseltäni. Lääkärit eivät tienneet muuta neuvoa, ehkä se vaan on yleistä heikkoutta, he sanoivat, kun päästäisiin kesään, niin koetettaisiin, mitä kylvyt vaikuttaisivat.
Odotin kesää, pelon ja toivon vaiheilla. Hän ei itse niin paljon huomannut heikontumistaan, sanoi sitä vain turhaksi luulotteluksi, melkeinpä hän tuskastui alinomaiseen vaarinottamiseeni ja hoiteluuni. Mutta minulla oli vaan liiankin selvää, kuinka huolestuttava hänen tilansa oli. En uskaltanut ajatella niitä mahdollisuuksia, jotka nyt tunkeutumalla tunkeutuivat eteeni.
Olisihan se ollut liian kamalata. Minun kuusi pientä lastani…
Kesä tuli. Terveyttä se ei tuonut eikä voimain palautumista. Päinvastoin!
Heinäkuun 13 päivänä se kamalista kamalin tapahtui. Isku oli musertava. En tiennyt näille ilmoille paljon mitään, näin vaan, ikäänkuin unessa, että lapseni olivat mustissa vaatteissa ja suruharsoissa, minä itse samoin. —
Mutta tosielämän tarpeet kiskaisivat minut jälleen järkiini. Tulihan minun päättää, miten asettaisin tulevan elämäni, miten hankkisin toimeentulon perheelleni.
– Pidät seminaarilaisia ruuassa, se kait lienee paras keino, neuvoivat muutamat ystävistäni Jyväskylässä.
Hyvänen aika! Minä kun vain pakosta olin laittanut ruokaa tähän saakka, sekö nyt sitten elinkeinokseen? Ja kannattaisiko se? Turvaisiko se niin suuren perheen toimeentuloa kuin minulla oli?
– Ei, antaannu ennemmin tykkänään kirjallisiin töihin, sanoivat toiset. Onhan sinulla hyvä kynä.
Minä näet olin suomennellut ja kirjoitellut vähin sanomalehtiin. Mutta kokemukseni sen työn rahallisista ansioista eivät suinkaan olleet houkuttelevinta laatua? Ei niillä tuloilla leivässä pysyttäisi, siitä olin varma. Sitä paitsi olivat nyt sekä ruumiilliset että henkiset ominaisuuteni niin huonot, etten saattanut yrittääkään niin rasittavaa tointa.
Mutta mitäs sitten? Päässäni pyöri ajatus, joka aina lopullisesti pääsi muista voitolle. Isäni oli ennen ollut kauppiaana Kuopiossa, äitini vielä nytkin siellä hoiti pientä kauppaliikettä – mitä jos minäkin koettaisin sitä keinoa?
Ystäväni Jyväskylässä pitivät sitä hulluutena.
– Sinulla ei ensinkään ole kauppias-luontoa, he sanoivat. Teet ennen pitkää konkurssin ja menetät senkin omaisuuden, mikä sinulla on.
Saattoi niinkin käydä, mutta saattoi käydä toisinkin. Ei sitä tiennyt ennenkuin oli kokenut. Parempaa neuvoa en keksinyt, pidin siis kiinni tuumastani ja aloin järjestää asioitani sen mukaan.
Näissä tosielämän huolissa oli mennyt noin kolme kuukautta, jona aikana näytelmäni oli saanut levätä aivan rauhassa laatikon pohjalla, sivumennen sitä ajatukseni vaan joskus hipaisi, mutta aikaa ei ollut eikä halua sitä esille ottamaan. Nyt kun olin tullut varmaan päätökseen siitä, millä keinolla tulevaisuudessa koettaisin joukkoani eteenpäin viedä, sain valmistavien puuhieni ohella taas sen verran lomaa ja mielenvirkeyttä, että voin näytelmääni ensiksikin lopettaa, sitten parannella ja kirjoittaa uudelleen kokonaan. Marraskuun lopulla se oli sitä myöten valmiina ja lähetettiin Helsinkiin, tohtori Bergbomille.
Suurella jännityksellä sitten odotimme, varsinkin Kiljander ja minä, hänen ratkaisuaan. Ehkäpä olisin minä puolestani odottanut sitä vieläkin suuremmalla kiihkolla, ellei olisi ollut niin paljon muita murheita. Nuorimman lapseni syntymisaika läheni, ja kun elämä niin hiljan kovilla kourilla oli minua ruhjonnut tässä arimmassa tilassa ollessani, en mitenkään voinut toivoa onnellisesti pääseväni tuon kriisin läpi. Enkähän muuten niin olisi välittänyt, mutta kovin suretti minua lapsiraukat, jotka jäisivät aivan turvattomiksi maailmaan.
Helmikuun 1 päivänä oli minulla seitsemäs lapseni käsivarrella. Viikon, pari häilyi elämäni silloin kuin oljenkorrella. Mutta korsi ei katkennut, ja kuukauden kuluttua olin jo siksi reipastunut, että saatoin vähitellen ruveta muuttopuuhiin. Pitkin aikaa olin muuttanut rahaksi tarpeettomia tavaroita, loput olivat hevoskyydillä lähetettävät Kuopioon.
Näissä hommissa ollessani tulee Olga Kiljander eräänä päivänä luokseni.
Hyvin salaperäisesti pyytää hän minua toiseen huoneeseen, että saisi puhua kahdenkesken.
Ja hän vei minut vallan toiselle puolen salia, iski silmää ja puhui kuiskaamalla, vaikka tiesimmekin vallan hyvin, ettei ketään ollut ovien takana kuuntelemassa.
– Tiedätkös mitä! Nyt on Robert kirjoittanut näytelmän.
– Elä?! Sinä narraat!
– Niin totta kuin – Saat uskoa, hän on kirjoittanut näytelmän.
– Ja ihanko se on valmis?
– Ihan valmis. Yhdessä näytöksessä.
– Katsoppas sitä! Eikä ole virkkanut minulle mitään.
– Elä herran tähden anna hänen tietää, että sinulla on vihiä asiasta. Minä olisin aivan onneton —
– Kuinka? Etteikö hän sitten minulle sitä lukisikaan? Mutta sehän olisi —
– Niin, semmoinen hän on. Siellä hän pitää sitä laatikossa lukon takana ja saat nähdä, että hän sen taas polttaa, niin hän on tehnyt ennenkin. Monta monituista näytelmää hän on jo sillä tavalla pannut menemään.
– Hyvänen aika! – Kuule meidän pitää se estää.
– Emme voi. Etkös luule, että minä olen koettanut. Mutta hän on itsepäinen kuin synti.
– Koetetaan yhdessä. Sepä kumma, ettei kaksi naista saisi yhtä miestä taipumaan.
– Ei, elä ajattelekaan —
– Olehan vaiti. Sinä tuot sen nyt ensiksikin tänne minulle luettavaksi —
– Mutta kun hän ei anna!
– Otat sen hänen laatikostaan ja tuot salaa.
– Herra Jumala, en minä uskalla, jos hän huomaa, että se on poissa.
– Minä sen luen muutamassa tunnissa. Ei hän sillä välin ehdi sitä kaivata.
– No, minä koetan. Mutta jos sinä tästä hiiskut sanaakaan yhdellekään ihmiselle, niin olet onneton.
– Elä pelkää joutavia.
Samana iltana hän jo toi sen minulle. Tuli hengästyneenä, punakkana, hermostuneena, vihko nutun alla kätkössä. Minä etehiseen häntä vastaan.
– Joko se on mukana?
– St, st! Onko sinulla vieraita?
– Ei ole ket'ikään. Tule vaan sisään. Tuossako se nyt on?
Minulla oli – kädessäni käsikirjoitus. Luin kansilehdellä:
"Mästarens snusdosa."
– Mutta