Niihin aikoihin oli eräässä lastenlehdessä kirjoituskilpailu, ja minäkin uskalsin sinne lähettää pienen kertomuksen. En hiiskunut asiasta ystävälleni, enkä edes äidillenikään, vaan kaikessa hiljaisuudessa odotin ratkaisua. Kun se vihdoin tuli, niin en tahtonut silmiäni uskoa. Olin saanut toisen palkinnon. Epäilen vieläkin olenko koskaan ollut iloisempi ja ylpeämpi kuin niinä päivinä, jolloin palkintokirjani saapui ja jolloin sain nähdä ensi kyhäykseni painettuna.
Mutta painomustekasteen saaneen esikoiseni vaiheet eivät vielä tähän loppuneet. Eräänä päivänä, hiukan myöhemmin, antoi opettaja kansakoulussa ainekirjoitustunnilla seuraavaksi kerraksi vapaaehtoisen aineen. Empimättä kirjoitin vihkooni palkitun kirjoitukseni. Kun opettaja sitten toi vihot takaisin, luki hän hyväksi esimerkiksi parin oppilaan ainekirjoituksen, lausuen niitten johdosta jotakin ystävällistä. Olin tavattoman nolo, kun hän ryhtyi jakamaan vihkoja, eikä sanonut halaistua sanaa minun kirjoituksestani, joka oli sekä palkittu että painettu… nyrpeänä odottelin vihkoani. Kun opettaja sen vihdoin ojensi minulle, käski hän samalla minua tunnin loputtua opettajahuoneeseen. Hänen äänessään oli uhkaava sävy, ja toverini katselivat minua sekä uteliaina että vahingoniloisina. Hiukan jännittyneenä, mutta samalla uhmamielisenä seurasin opettajaa tunnin loputtua.
– Sinun tämänviikkoisella aineellasi on vain se vika, ettei se ole sinun kirjoittamasi – alkoi opettaja hyväntahtoisen ivallisesti.
– On se… – enempää on osannut sanoa, sillä tämä syytös oli aivan odottamaton.
– Vai niin. No, katsoppas tätä! – Samalla hyväntahtoisuudella hän otti pöydältä lehden, jossa nimimerkillä varustettu kertomukseni oli painettuna.
– Älä nyt juttele enempää. – Vai kenties tämäkin kirjoitus on sinun.
– Niin onkin.
– Vai niinkö? – Mutta samassa hänen epäluulonsa nähtävästi syttyi uudestaan, sillä hän kysyi:
– Joko olet saanut palkintokirjasi?
Vastasin myöntävästi, ja hän käski tuoda sen seuraavana päivänä kouluun. Oikein näkyvän todistuskappaleen esittämällä pääsin seuraavana päivänä lopullisesti vapaaksi ensimäisen painetun sepustukseni aiheuttamista epäluuloista. Ja kuitenkin: vielä vuosien kuluttua, nyt tätä kirjoittaessanikin, ajattelen, että paljon onnellisempaa olisi ollut silloiselle opettajalleni ja ehkä minullekin, jos hän olisi uskonut ilman todistuksia…
Minä Canth
Kuinka meistä tuli kirjailijoita
Suomalainen teatteri oli syksyllä v. 1878 antanut muutamia näytäntöjä Jyväskylässä. Olimme saaneet nähdä Mariannen, Sirkan, Oman Toivoni ja muutamia muitakin kappaleita. Mutta nämä ne vaikuttivat syvimmästi, vaikuttivat varsinkin minuun, joka tuskin milloinkaan sitä ennen olin mitään teatteria nähnyt, ellen ota lukuun muutamia seuranäytelmiä ensi nuoruuteni aikana Kuopassa ja jonkun kerran sittemmin Jyväskylän seminaarissa.
Teatteri läksi kumminkin pian pois ja jätti pienen kaupunkimme entiseen hiljaiseen lepoonsa. Mutta minun mielestäni ei vaan mennyt Marianne eikä Sirkka. Rouva Aspegren oli joku korkeampi olento ja samoin herra Wilho, – niitä kahta minä näet enin ihailin.
Ooh – joka olisi päässyt teatteriin ja saanut ruveta näyttelijäksi! Mutta minulla oli mies ja kuusi lasta – eihän semmoista voinut ajatellakaan.
Ajatella? Miksei? Ajatukset – ovathan ne tullista vapaat. Iltasella kun olin saanut joukkoni levolle, kuvittelin minä olevani teatterissa näyttelijänä, kuvittelin hurmaavani koko Suomen yleisön näyttelemiselläni. Olin milloin – Mariannena, milloin Sirkkana ja näyttelin niin liikuttavan kauniisti, että huoneen täyteinen yleisö minua hengittämättä seurasi.
Ja minä nautin voitoistani vaikkakin ne olivat pelkkiä mielikuvitteluja. Päivällä taas asetin kaikki kuusi lastani riviin istumaan, itse asetuin heidän eteensä toiselle puolen salia ja rupesin näyttelemään. Pekka poikani, joka silloin oli noin parin vuoden vanha, hymähti kerran minua katsellessaan ja sanoi harvaan ja hartaasti: "mamma on hupsu!" Josta minä tietysti hieman nolostuin. —
Mutta löytyipä Jyväskylässä eräs toinenkin henkilö, joka rakasti teatteria yhtä paljon kuin minä, ja lisäksi vielä kirjallisuutta ynnä muita taiteita. Hän oli minua kokeneempi, kypsyneempi, oli oleskellut Helsingissä, nähnyt enemmän ja oppinut arvostelemaan taidetta vallan toisella tavalla kuin minä, joka siinä suhteessa olin hyvin naivisella kannalla ja tuiki kehittymätön. Se henkilö oli Robert Kiljander.
Eräänä kauniina päivänä – vai lieneekö tuo päivä ollut ruma, en sitä niin tarkoin muista – tuli Kiljander rouvineen luokseni visiitille. Minäkös tuosta sielussani ylpeilin, sillä tunnettua oli, ettei Kiljander juuri rakastanut naisseuraa, vaan että hän sitä päinvastoin vältti niin paljon kuin mahdollista.
No niin. Minä tietysti riennän etehiseen vastaan. Tervehdittiin, mentiin saliin, istuttiin. Ja heti paikalla kääntyi puhe teatteriin, joka vähää sitä ennen oli lähtenyt Jyväskylästä pois.
Minä valittamaan, että miksi syntyi Suomalainen teatteri niin myöhään, miksei ennemmin, minun nuorna ollessani. Sillä nyt vasta olin oppinut ymmärtämään, että olinkin luotu näyttelijäksi enkä pedagoogin rouvaksi Jyväskylään. Ja nyt se oli liian myöhäistä.
– Kyllä se on liian myöhäistä, myhähti Kiljander. Mutta minä tiedän toisen neuvon: rupea kirjoittaman näytelmiä!
Tosiaankin! Se ei ollut minusta hullumpi tuuma. Katselin häntä ensin vähän aikaa vakavasti. Mutta se ei ollut pilantekoa, hän näytti olevan vallan toimessaan.
– Kirjoitetaan yhdessä, minä ehdottelin.
– Kirjoitetaan vaan. Mikä otetaan aineeksi?
– Kansannäytelmä tekaistaan viidessä näytöksessä.
– Ohoh, ohoh? Eikö yksinäytöksinen riittäisi näin ensi aluksi?
– Ei, kansannäytelmä siitä pitää nila viidessä näytöksessä.
– Kirjoitetaan ennemmin komediia ja otetaan aihe keskisäädystä pikku kaupungissa.
Komediia! Sekö olisi nyt tyydyttänyt minua, jonka aivoissa pyöri niin mieltäliikuttavat näytelmät kuin Marianne ja Sirkka.
– Ei, kyllä minä tahtoisin ennemmin kansannäytelmää.
Mutta Kiljander ei luopunut omasta tahdostaan hänkään. Ja kun näin kohta syntyi erimielisyyttä välillämme, päätimme kuin päätimmekin vihdoin kirjoittaa kumpikin erikseen. Mutta me lukisimme toisillemme kirjoituksiamme sen mukaan kuin valmista saisimme.
Minä tietysti suurella mielenkiihkolla heti työhön ja niin pantiin Murtovarkaus alulle. Olin äärettömässä jännityksessä: jokohan että minä todellakin pystyisin näytelmiä kirjoittamaan?
Se sujui. Se sujui kuin itsestään. Oli kuin minulle joku vieras voima olisi kirjoitusta sepittänyt, enkä minä itse. Ja kuinka minä olin onnellinen! Jokainen repliikki, joka tuli paperille, herätti minussa riemua. Että minä osasin, osasin todella kirjoittaa, kuka sitä olisi uskonut! Ainoa suruni oli, etten tuota ennen ollut keksinyt. Kuinka paljon olinkaan jo menettänyt aikaa hukkaan.
Muillekin täytyi minun antaa osaa ilostani. Luin kirjoitustani Elias Erkolle, joka silloin asui luonamme, oli viidentoista vanha ja viidennellä luokalla lyseossa. Hän arvosteli ja pani minut kirjoittamaan monta kohtaa uudelleen. Palvelijoilleni myöskin luin, Riikalle ja Iidalle, ja heidän mielestään se oli ihmeen hyvää. Hoppulaisen sanansutkaukset ja lauseparret heitä erittäinkin miellytti ja kilvan he koettelivat muistella ja antaa minulle yhä runsaammalta semmoisia. Ja kuinka he sitten olivat mielissään, kun niitä heidänkin varastostaan pantiin paperille. Sillä tavoin näytelmästäni tuli aivan