"Keltaisia": niin kutsutaan kuoleman saarnaajia tai: "mustia". Mutta minä tahdon näyttää teille vielä toisenkin värisiä.
Tuolla ovat nuo hirvittävät, jotka käyvät petoeläin sisässään ja joilla ei ole muuta valintaa kuin himot tai itsekidutus. Ja vielä heidän himonsakin ovat itsekidutusta.
He eivät ole vielä tulleet edes ihmisiksi, nuo hirvittävät: saarnatkoot he eroa elämästä ja lähtekööt itse matkoihinsa!
Tuolla ovat nuo sielultaan kalvetustautiset: tuskin he ovat syntyneet, niin alkavat he jo kuolla ja halaavat väsymyksen ja kieltäymyksen oppeja.
He tahtoisivat mielellään olla kuolleita, ja meidän tulisi kutsua heidän tahtoansa hyväksi! Varokaamme, ettemme herätä näitä kuolleita emmekä aukaise noita eläviä ruumisarkkuja!
Kohtaapa heidät sairas, tai vanhus tai ruumis; ja heti he sanovat: "elämä on valheeksi osotettu!"
Mutta he ainoastaan ovat valhetta ja heidän silmänsä, joka näkee vain nämä yhdet olemassaolon kasvot.
Raskaan alakuloisuuden sumussa ja himoiten pieniä sattumia, jotka tuottaisivat kuoleman: näin odottavat he ja purevat hampaansa yhteen.
Tai myöskin: he hyökkäävät makeisten kimppuun ja pilkkaavat samalla tätä lapsellisuuttaan: he takistauvat oljenkortiseensa elämää ja pilkkaavat sitä, että vielä ovat oljenkorren varassa.
Heidän viisautensa kuuluu: "hullu se, joka jää elämään edelleen, mutta niin hulluja me olemme! Ja se juuri onkin hulluinta elämässä!" – "Elämä on ainoastaan kärsimystä" – niin sanovat toiset eivätkä valhettele: niinpä pitäkää huoli sitten, että pääsette siitä! Pitäkää sitten huoli siitä, että tuo elämä taukoo, joka on vain kärsimystä!
Ja näin kuulukoon siveytenne oppi: "sinun pitää itse kuolettaa itsesi! Sinun pitää itse varastaa itsesi täältä pois!" "Hekuma on syntiä – sanovat yhdet, jotka kuolemaa saarnaavat – , vetäytykäämme syrjään ja älkäämme siittäkö lapsia!"
"Synnyttäminen on vaivaloista – sanovat toiset – , miksi enää synnyttää? Synnytetään vain onnettomia!" Ja hekin ovat kuoleman saarnaajia.
"Tarvitaan sääliä, – sanovat kolmannet. Ottakaa pois, mitä minulla on! Ottakaa pois, mitä minä olen! Sitä vähemmän minua elämä sitoo!"
Jos he olisivat sääliväisiä perinpohjin, niin he tekisivät lähimmäiselleen elämän vastenmieliseksi. Olla pahoja – se olisi heidän oikea hyvyytensä.
Mutta he tahtovat päästä irti elämästä: mitä liikuttaa heitä, että he kahleillaan ja lahjoillaan sitovat toisia vielä lujemmin! – Ja tekin, joille elämä on ankaraa työtä ja levottomuutta: ettekö ole hyvin väsyneitä elämään? Ettekö ole täysin kypsyneitä kuoleman saarnalle?
Te kaikki, joille ankara työ on rakasta ja nopea, uusi, outo, – te suoriudutte huonosti, teidän ahkeruutenne on pakoa ja tahtoa unhoittaa itsensä.
Jos te enemmän uskoisitte elämään, niin antautuisitte vähemmin hetkelle. Mutta teissä ei ole tarpeeksi sisällystä odottaaksenne – eikä edes antautuaksenne laiskuuteen!
Kaikkialla kaikuu niiden ääni, jotka kuolemaa saarnaavat: ja maa on täynnä sellaisia, joille kuolemaa on saarnattava.
Tai "iankaikkista elämää": se on minulle samantekevää, – kun he vain nopeasti lähtevät matkoihinsa! – Näin puhui Zarathustra.
Sodasta ja sotaväestä
Parhaimmilta vihollisiltamme me emme tahdo tulla säästetyiksi, emmekä myös niiltä, joita perinpohjin rakastamme. Niinpä antakaa minun sanoa teille totuus!
Veljeni sodassa! Minä rakastan teitä perinpohjin, minä olen ja olin teidän vertaisenne, ja minä olen myös paras vihollisenne. Niinpä antakaa minun sanoa teille totuus!
Minä tiedän sydämenne vihan ja kateuden. Te ette ole kyllin suuria ollaksenne tuntematta vihaa ja kateutta. Niinpä olkaa sitten kyllin suuria ollaksenne häpeämättä itseänne!
Ja ellette voi olla tiedon pyhimyksiä, niin olkaa ainakin sen sotureita. He ovat sellaisen pyhyyden tovereita ja edelläkävijöitä.
Minä näen paljon sotamiehiä, kunpa näkisin paljon sotureita! Yhtä-kaavaa on se puku, jota he kantavat: kunpa se ei olisi yhdenkaavaista, minkä he sillä peittävät!
Teidän tulee olla sellaisia, joiden silmä etsii alati vihollista – teidän vihollistanne. Ja muutamilla teistä on vihaa ensi silmäykseltä.
Omaa vihollistanne tulee teidän etsiä, omaa sotaanne tulee teidän käydä ja omien aatteittenne puolesta! Ja jos aatteenne kärsii tappion, tulee teidän rehellisyytenne siitäkin vielä huutaa voiton riemua!
Teidän tulee rakastaa rauhaa välikappaleena uuteen sotaan. Ja lyhyttä rauhaa enemmän kuin pitkää.
Teitä en neuvo työhön, vaan taisteluun. Teitä en neuvo rauhaan, vaan voittoon. Olkoon työnne taistelua, rauhanne voittoa!
Vaieta voi ja istua hiljaa ainoastaan silloin, kun hallussa on nuoli ja jousi: muutoin laverrellaan ja riidellään. Olkoon rauhanne voittoa!
Te sanotte, hyvä asia olkoon se, joka pyhittää itse sodankin? Minä sanon teille: hyvä sota on se, joka jokaisen asian pyhittää.
Sota ja rohkeus ovat saaneet aikaan suurempia asioita kuin lähimmäisrakkaus. Ei säälinne, vaan urhoollisuutenne on tähän saakka pelastanut kovaonniset.
"Mikä on hyvää?" kysytte te. Olla urhoollinen on hyvää. Antakaa pikkutyttöjen puhua: "hyvää on, mikä samalla on kaunista ja liikuttavaa."
Teitä nimitetään sydämettömiksi: mutta teidän sydämenne on oikea, ja minä rakastan sydämellisyytenne kainoutta. Te häpeätte vuokseanne ja toiset häpeävät luodevettään.
Te olette rumia? Olkoon menneeksi, veljeni! Niinpä kietokaa ympärillenne ylevyys, ruman vaippa!
Ja kun sielunne tulee suureksi, tulee se ylpeäksi ja ylevyydessänne on pahuutta. Minä tunnen teidät.
Pahuudessa kohtaavat toisensa ylpeä ja heikko. Mutta he ymmärtävät toisensa väärin. Minä tunnen teidät.
Teillä saa olla ainoastaan vihollisia, jotka herättävät vihaa, muttei vihollisia, jotka herättävät halveksimista. Teidän tulee olla ylpeitä vihollisestanne: silloin ovat vihollisenne menestykset teidänkin menestyksiänne.
Kapinaannousu – se on orjan ylhäisyyttä. Teidän ylhäisyytenne olkoon kuuliaisuus! Itse teidän käskemisenne olkoon kuuliaisuutta!
Hyvästä soturista kaikuu "sinun täytyy" mieluisemmalta kuin "minä tahdon". Ja kaiken, mikä teille on rakasta, tulee teidän vielä ensin antaa käskeä itseänne.
Olkoon rakkautenne elämään rakkautta korkeimpaan toiveeseenne: ja korkein toiveenne olkoon elämän korkein aate!
Mutta korkein aatteenne teidän tulee antaa minun käskeä itsellenne – ja se kuuluu: ihminen on jotakin, joka täytyy tulla voitetuksi.
Niin eläkää kuuliaisuuden ja sodan elämäänne! Mitä on kauan-elämisestä! Kuka sotilas tahtoo tulla säästetyksi!
Minä en säästä teitä, minä rakastan teitä perinpohjin, veljeni sodassa! – Näin puhui Zarathustra.
Uudesta epäjumalasta
Paikka paikoin on vielä kansoja ja laumoja, ei kuitenkaan meillä, veljeni: täällä on valtioita.
Valtio? Mikä se on? Hyvä! Nyt auki korvat, sillä nyt sanon teille sanani kansojen kuolemasta.
Valtio on kylmimmän nimi kaikista kylmistä hirviöistä. Kylmästi se valhetteleekin; ja tämä valhe matelee sen suusta: "Minä, valtio, olen kansa".
Valhetta se on! Luovia ne olivat, jotka loivat kansat ja ripustivat uskon ja rakkauden heidän ylleen: