Valo syttyi sielussani: tovereita minä tarvitsen, ja eläviä, – en kuolleita tovereita ja ruumiita, joita kannan myötäni, mihin tahdon.
Vaan eläviä tovereita minä tarvitsen, jotka seuraavat minua, koska tahtovat itseään seurata – ja sinne, mihin minä tahdon.
Valo syttyi sielussani: kansalle älköön puhuko Zarathustra, vaan tovereille! Ei sovi Zarathustran tulla lauman paimeneksi ja koiraksi!
Houkutellakseni monia pois laumasta – sitävarten minä tulin. Suuttuva on minuun kansa ja lauma: ryöväri tahtoo Zarathustra olla paimenille.
Paimenet sanon minä, mutta he kutsuvat itseään hyviksi ja vanhurskaiksi. Paimenet sanon minä: mutta he kutsuvat itseään oikean uskon uskojiksi.
Katso noita hyviä ja vanhurskaita! Ketä he enimmän vihaavat? Sitä, joka rikkimurtaa heidän arvotaulunsa, rikkojaa, rikollista: – mutta se on se joka luo.
Katsokaa jokaisen uskon uskojia! Ketä he enimmän vihaavat? Sitä, joka rikkimurtaa heidän arvotaulunsa, rikkojaa, rikollista: – mutta se on se joka luo.
Tovereita etsii luova eikä ruumiita, ei myöskään laumoja ja uskovaisia. Kanssaluojia etsii luova, niitä, jotka uusia arvoja uusille tauluille kirjoittavat.
Tovereita etsii luova, ja elonkorjuuveljiä: sillä kaikki hänessä on kypsänä leikattavaksi. Mutta häneltä puuttuu sadat viikatteet: senvuoksi hän poimii tähkäpäitä ja on ärryksissään.
Tovereita etsii luova, ja sellaisia, jotka ymmärtävät viikatteensa hioa. Hävittäjiksi heitä kutsutaan ja hyvän ja pahan halveksijoiksi. Mutta elonleikkaajia ja juhlijoita he ovat.
Kanssaluojia etsii Zarathustra, elonleikkuu-veljiä ja yhdessä-juhlijoita etsii Zarathustra: mitä tekemistä hänellä on laumojen, paimenien ja ruumiiden kanssa!
Ja sinä, ensimäinen toverini, voi hyvin! Hyvin hautasin sinut onttoon puuhusi, hyvin kätkin sinut susilta.
Mutta minä eroan sinusta, aika on ohi. Kahden aamuruskon välillä saapui minulle uusi totuus.
Paimen ei minun tule olla, eikä haudankaivaja. En tahdo edes puhua enää kansan kanssa; viimeisen kerran puhuin minä kuolleelle.
Luoviin, elonleikkaajiin, juhliviin tahdon minä liittyä: sateenkaaren tahdon heille näyttää ja yli-ihmisen kaikki portaat.
Yksineläjille laulan minä lauluni ja kaksineläjille; ja kenellä vielä korvat on ennenkuulumattomalle, hänen sydämensä tahdon tehdä onnestani raskaaksi.
Päämaaliini minä tahdon, minä kulkuani kuljen, yli vitkastelevain ja hitaiden minä juoksen esiin. Siten olkoon minun kulkuni heidän perikatonsa!
10
Tämän oli Zarathustra sydämelleen puhunut, kun aurinko oli puolipäivässä: silloin hän loi katseensa kysyvästi korkeuteen – sillä hän kuuli yllään linnun terävän huudon. Ja katso! Kotka leijaili avaria kehiä tehden ilmassa, ja hänessä riippui kiinni käärme, ei kuten saalis, vaan kuin ystävä: sillä hän oli kiemurassa kotkan kaulan ympärillä.
"Ne ovat minun eläimeni!" sanoi Zarathustra ja iloitsi sydämestään.
"Ylpein eläin auringon alla ja älykkäin eläin auringon alla – he ovat lähteneet tiedustelulle.
"He tahtovat saada tietää, elääkö Zarathustra vielä? Totisesti, elänkö minä vielä?
"Vaarallisempaa huomasin olevan ihmisten joukossa kuin eläinten joukossa, vaarallisia teitä kulkee Zarathustra. Johtakoot eläimeni minua!"
Kun Zarathustra oli tämän lausunut, muisti hän mitä pyhä mies metsässä oli sanonut, huokasi ja puhui näin sydämelleen:
"Kunpa tulisin viisaammaksi! Kunpa tulisin viisaaksi perinpohjin, kuten käärmeeni!
"Mutta mahdotonta pyydän minä tässä: niinpä pyydän minä sitten ylpeyttäni, että hän aina kulkisi yhdessä viisauteni kanssa.
"Ja kun viisauteni minut kerran jättää: – oi, hän lentää mielellään pois! – lentäköön ylpeyteni vielä silloin yhdessä hulluuteni kanssa!" – Näin alkoi Zarathustran laskeutuminen.
Zarathustran puheet
Kolmesta muutoksesta
Kolme hengen muutosta minä mainitsen teille: miten hengestä tulee kameli, ja kamelista jalopeura, ja jalopeurasta viimein lapsi.
Paljon raskasta on hengelle, väkevälle, kantavaiselle hengelle, jossa kunnioitus asuu: raskasta ja raskainta hänen väkevyytensä halaa.
Mikä on raskasta? niin kysyy kantavainen henki, niin polvistuu hän, kamelin lailla, ja tahtoo tulla hyvin kuormitetuksi.
Mikä on raskainta, te sankarit? niin kysyy kantavainen henki, jotta sälyttäisin sen selkääni ja iloitsisin väkevyydestäni.
Eikö se ole tämä: alentaa itsensä, tehdäkseen ylpeydelleen kipeää?
Antaa hulluutensa paistaa, häväistäkseen viisauttaan?
Vai onko se tämä: erota asiastamme, kun se viettää voittoaan? Kohota korkeille vuorille kiusatakseen kiusaajaa?
Vai onko se tämä: ravita itseään tiedon terhoista ja ruohosta ja totuuden tähden antaa sielunsa nähdä nälkää?
Vai onko se tämä: olla sairaana ja lähettää pois lohduttajat ja rakentaa ystävyyttä kuurojen kanssa, jotka eivät milloinkaan kuule, mitä tahdot?
Vai onko se tämä: astua likaiseen veteen, jos se on totuuden vettä, eikä ajaa luotaan kylmiä sammakoita ja kuumia konnia?
Vai onko se tämä: rakastaa niitä, jotka meitä halveksivat, ja ojentaa kummitukselle kätensä, kun se tahtoo saada meidät pelkäämään?
Kaiken tämän raskaimman sälyttää kantavainen henki selkäänsä: kamelin lailla, joka kuormitettuna kiitää erämaahan, näin kiitää hän erämaahansa.
Mutta yksinäisimmässä erämaassa tapahtuu toinen muutos: jalopeuraksi tulee nyt henki, vapauden tahtoo hän itselleen anastaa ja olla herrana omassa erämaassaan.
Viimeistä herraansa etsii hän itselleen täältä: hänen vihollisekseen hän tahtoo tulla ja viimeisen jumalansa, voitosta hän tahtoo taistella suuren lohikäärmeen kanssa.
Mikä on se suuri lohikäärme, jota henki ei enää tahdo kutsua herraksi ja jumalaksi? "Sinun-täytyy" on sen suuren lohikäärmeen nimi. Mutta jalopeuran henki sanoo "minä tahdon!"
"Sinun-täytyy" on hänen tiellään, kultakipenöivänä, suomueläin, ja jokaisessa suomussa loistaa kultaisena "sinun täytyy!"
Tuhatvuotiset arvot loistavat näissä suomuissa, ja näin puhuu mahtavin kaikista lohikäärmeistä: "olioiden kaikki arvo – se loistaa minussa."
"Kaikki arvot ovat jo luodut, ja kaikki luotu arvo olen minä. Totisesti, ei pidä enää oleman yhtään 'minä tahdon!'" Näin puhuu lohikäärme.
Veljeni, miksi tarvitaan jalopeuraa hengessä? Miksei kuormaeläimessä ole kylliksi, joka kieltäytyy ja on kuuliainen?
Luoda uusia arvoja – sitä ei voi jalopeurakaan: mutta luoda itselleen vapauden uuteen luomiseen – sen voi jalopeuran voima.
Luoda itselleen vapaus ja pyhä ei velvollisuudenkin eteen: siihen, veljeni, tarvitaan jalopeuraa.
Ottaa itselleen oikeus uusiin arvoihin – se on hirvittävin ottaminen kantavaiselle ja kuuliaiselle hengelle. Totisesti, ryöstämistä se on hänelle ja ryöstävän eläimen asia.
Pyhimpänään hän rakasti kerran tuota "Sinun-täytyy": nyt tulee hänen nähdä harhaa ja mielivaltaa pyhimmässäkin, jotta hän ryöstäisi itselleen vapauden