Mutta kun sytytin kynttiläni ja menin huoneeseeni sinä iltana, niin istui siellä isä ukko eikä kukaan muu.
Viides luku
Olin pannut oven salpaan. Sitten käännyin, ja siinä hän oli. Minä olin häntä aina pelännyt, sillä hän ruukkasi minua hirveästi löylyttää. Luulin häntä nytkin pelkääväni, mutta pianpa äkkäsin ett'en sanottavasti pelännytkään. Niin, kyllähän ensimmältä säpsähin kelpo lailla – hänet nähdessäni niin äkkipikaa; mutta sittenpä heti jo tunsin rintani rotenevan.
Hällä lie ollut noin viiskymmentä vuotta niskoillaan, mutta hän näytti sittenkin vanhemmalta. Hänen tukkansa oli tavattoman pitkä ja takkuinen ja rasvainen ja riippui alaspäin pitkin naamaa, niin että silmät kiilsivät läpi kuin tulinen tiikeri pensaasta. Hiusten väri ei kuitenkaan ollut harmaa, vaan pikimusta; ja pitkä parta oli samaa sorttia. Itse naama oli aivan valkea, vaikka sit'ei paljo näkynyt; mutta se ei ollut valkea kuin muiden ihmisten, vaan pöyristyttävän, kamalan valkea ja limainen, melkein kuin kalan maha. Ja hänen vaatteensa sitten! – tietysti ei mitään muuta kuin repaleita. Hän piti, siinä istuessaan, toista jalkaa toisella polvellaan, ja saapas siinä jalassa oli pahanlaisesti rikki, niin että kaksi varvasta pisti ulos, ja niitä hän aina tavantakaa koukisteli. Hänen hattunsa makasi lattialla, vanha musta vilttihattu, jonka koppa oli survottu sisäänpäin kuin kastrullin kansi.
No, minä seisoin siinä ja tuijotin häneen, ja hän istui mulkoillen minuun ja kallistellen tuoliaan taakseppäin seinää vasten. Panin kynttilän pöydälle ja samassa näin, että ikkuna oli auki. Hän oli siis kavunnut sisään verandan katolta. Nyt katsoa tirkisteli hän tukkapensaansa läpi minua hyvän aikaa. Mutta sanoi sitten yhtäkkiä:
"Muhkeat nutut nuo – jumal'avita! Mukamas oot helkkarinkin heijari nyt, sinä?"
"Kukaties, kukaties en", sanon siihen.
"Vai rupeet sinä leksottelemaan? häpeehän toki!" sanoo hän. "Ja tuommonen keikariko sinust' on tullut siitä kun tavattiin? Mutta kyllä mä tässä sinut koukistan, ennenkun pääset kynsistäni. Ja oothan, saakeli soikoon, saanut maisterin vikaa; osaat lukea ja kirjottaa, kuinkas muuten! Ja nyt sinä tietysti oot mahtavampi kuin isäs, senkin nulikka, koska min'en sit' osaa. Mutta kyllä minä sulle annan, minä! Kuka käski sinun ruveta mokomiin riivatun hulluuksiin? Hä? kuka anto sulle luvan, junkkari?"
"Leskirouva. Hän pani minut kouluun."
"Leskirouva? Vai niin. Ja kuka p – le käski leskirouvan pistää nenäänsä toisten asioihin?"
"Ei tietenkään kukaan."
"Kyllä minä hänet koulutan, minä. Ja sinä, sinä annat palttua koululle, kuuletkos? Vai niin! Vai narrataan täällä toisten lapsia niskottelemaan isäänsä vastaan? Kyllä mä heiät opetan. Varo sinä vain kinttujas tuosta koulusta, lurjus, sanon mä. Äitis ei osannut lukea eläissään, saatikka kirjottaa. Ei kukaan koko suvussa ole sit' eläissään osannut. Minä en osaa lukea, enkä liion kirjottaa. Ja sinä roikale, sinä pöyhkeilet tässä nenäni alla tuolla tavoin. Min'en sitä kärsi – kuuletkos? No, annas tulla nyt vähäsen viisauttas. Lue mulle jotain."
Aukasin siinä muutaman kirjan ja luin jotakin kenraali Washingtonista ja sodasta. Mutta niukan minuutin ajan luettuani, sivalsi hän kirjan kädestäni ja viskas sen vihaisesti seinään, sanoen:
"Kas petoa vain! Osaatpa, piru vieköön, lukea. Enhän sitä oikein uskonut, siinä kehuessas. Mutta kuules nyt! Siitä pitää tulla loppu, tuosta röyhkeyestä. Min'en sitä kärsi. Kyllä minä piän sua silmällä, maisteri; ja älä enää kertaakaan kiertele tuon koulun tienoilla, jos selkäs syhyy. Muista se! Saas nähä vain, etkö tule jumalisekskin vielä, sinä hunsvotti! Onko koskaan nähty mokomaa poika retkaletta!"
Hän sai kynsiinsä erään sinisen ja keltaisen taulun, johon oli kuvattu muutamia lehmiä ja paimenpoika.
"Mitä tämä tietää?" ärjähti hän.
"Antoivathan sen mulle lahjaks koulusta, kun oon osannut läksyni hyvin."
Hän repi sen rikki ja sanoi:
"Minä sull' annan jotain lahjaks, minä myös; annan sulle selkäsaunan, että tuntuu."
Sitten hän istui siinä taas hetken aikaa mumisten ja manaten itsekseen ja alkoi taas uudestaan:
"Eläthän jumaliste herroiksi, sinä. Kas teikaria vain! Oikein sänkykin pitää olla, täkkineen lakanoineen päivineen; ja peili, kuinkas muuten; ja matto lattialla – ja isäs, hän saa, kun saakin, maata sikojen parissa parkkihuoneen seinustalla. Onko koskaan nähty mokomaa lasta? Mutta kyllä minä väännän tuon ylpey'en hampaan ikenistäs, junkkari, tie se! Ja – uskoisko sen? Sanovat sun rikkaakskin. Hä? Hyvä herra. Miten on sen asian laita?"
"S'on valetta."
"Älä möksöttele – muista kelle vastaat siinä. Olen nyt ollut kaks päivää täällä enkä, jumal'avita, kuullut puhuttavan muusta kuin sinun rikkau'estas. Ja tuolla jokivarsilla kierteli sama juttu. Senpätähden juuri tulin tänne. Nyt sinä laitat mulle nuo rahat huomispäivänä. Minä ne tarvitsen. Ymmärrätkös?"
"Mull'ei ole mitään rahoja."
"Sinä valehtelet. Tuo laamanni Thatcher niitä tallentaa. Sinä otat ne häneltä pois ja laitat ne minun haltuuni. Ymmärrätkös? Minä ne tarvitsen."
"Mulla ei ole mitään rahoja, sanon mä. Kysykää laamanni Thatcherilta.
Hän tietää asian."
"No, hyvä. Kyllähän hältä kysyn, ja kun minä sanon: 'maksa pois!' niin on laki luettu. Tie se. Mutta paljoko sull'on taskussas? Anna tänne joka Penni. Minä tarvitsen."
"Mull'ei ole muuta kuin yks dollari, ja minä tarvitsisin – "
"Sinä tarvitsisit?! Mitä pirua se tähän kuuluu?! Anna tänne se heti."
Hän otti sen ja puri siihen, koetellakseen oliko se oikea, ja sitten hän sanoi menevänsä kylään saadakseen kunnon ryypyn; hän mukamas ei ollut saanut tippaakaan koko päivänä. Päästyään verandankatolle, pisti hän päänsä sisään vielä ja haukkua kirosi minun ylpeyttäni ja röyhkeyttäni; ja kun jo luulin hänen menneen, tuli hän takasin ja pisti päänsä sisään ikkunasta vieläkin ja sanoi, että minun piti pysyä kaukana koulusta siks' että hän piti mua silmällä ja löylyttäis minut pahanpäiväiseksi, jos pistäisin nenäni sinneppäinkään.
Seuraavana päivänä oli hän päissään ja menikin laamanni Thatcherin tykö ja kirosi ja piti hirveää elämää saadakseen nuo rahat, mutta niitäpä vain ei lähtenyt, ja silloin hän kauheasti manaten uhkasi haastaa laamannin käräjiin.
Laamanni ja leskirouva toimittivat semmoisen supliikin, että oikeus ottais minut isä ukolta pois ja panis jommankumman heistä minulle holhojaksi. Mutta sinne oli vastikään tullut muuan uusi tuomari, joka ei tuntenut ukkoa; ja hän sanoi, ett'ei laki mukamas sais sekaantua tähän asiaan eikä erottaa lapsia vanhemmista, kun ei ollut pakkoa. Ja niinpä täytyi laamannin ja leskirouvan luopua koko jutusta.
Siitäkös ukko vaarille niin sanomaton ilo, ett'ei hän enää tahtonut pysyä pöksyissään.