Muistelmia kuolleesta talosta. Dostoyevsky Fyodor

Hän oli aina iloinen ja ystävällinen muita kohtaan, teki työtävaikeroimatta, oli tyyni ja reipas, vaikka osoittikin useintyytymättömyyttä vankilassa vallitsevaan pahuuteen ja likaisuuteen; varkaus, petos, juoppous ja ylipäänsä kaikenlainen epärehellisyyssuututti häntä kovasti; riitaa ei hän kuitenkaan alkanut kenenkäänkanssa, vaan käänsi selkänsä kaikelle inhoittavalle. Koko vankeutensaaikana ei hän itse varastanut mitään eikä tehnyt muutakaan rikosta.Hän oli kovin jumalinen ja rukoili ahkeraan; muhamettilaisten juhlienedellä olevat paastot vietti hän kuin intoilija ainakin rukoillen yötläpensä. Kaikki pitivät hänestä ja luottivat hänen rehellisyyteensä. – "Nurra on jalopeura", sanoivat vangit, ja sen nimen sai hänpitääkin. Hän oli täysin vakuutettu siitä, että hänet lähetetäänmääräajan kuluttua takasin Kaukaasiaan. Luulenpa, että hän olisikuollut, jos häneltä olisi riistetty tämä toivo. Jo vankeuteniensipäivänä veti hän huomioni puoleensa. Enhän voinut ollaeroittamatta hänen lempeitä, miellyttäviä kasvojaan muiden vankienilkeistä, synkistä, hullunkurisista muodoista. Tuskin olin ollutvankilassa puoli tuntia, kun hän sivumennessään pudisti minuaolkapäästä ja nauroi ystävällisesti. En voinut alussa ymmärtää, mitähän sillä tarkoitti; sillä venäjää puhui hän hyvin huonosti. Kohta senjälkeen tuli hän jälleen luokseni ja ystävällisesti hymyillen löiminua olkapäähän. Sitten yhä uudelleen ja sitä jatkoi hän kolmenpäivän kuluessa. Tarkoituksensa oli, kuten minä sittemmin huomasin, osoittaa, että hänen oli minua sääli, että hän tunsi, kuinka vaikeataminun oli tutustua vankilaan; hän tahtoi näyttää minulle ystävyyttään, rohkaista mieltäni ja osoittaa avuliaisuutta. Hyväsydäminen, lapsellinen Nurra!

      Dagestanilaisia tataareja oli kolme, ja kaikki olivat he veljeksiä.Kaksi heistä oli jo ikämiehiä, jota vastoin kolmas, Alei, oli tuskinkahtakymmentä kahta vuotta vanhempi; ulkomuodoltaan oli hän vieläkinnuoremman näköinen. Hänen paikkansa laverilla oli vieressäni. Hänenkaunis, vilpittömyyttä ja ymmärrystä, mutta samalla lapsellistahyvyyttä ilmaiseva muotonsa veti ensi hetkestä sydämeni puoleensa, jaminä iloitsin, että kohtalo oli määrännyt juuri hänet naapurikseni.Hänen sielunsa kuvautui hänen ihanassa muodossaan. Hänen hymyilynsäoli lapsellisen avomielinen; suuret, mustat silmät olivat niinystävälliset, että minä häntä nähdessäni tunsin aina erityistämielihyvää ja lievennystä surussani. Minä en laske liikoja. Hänenkotimaassaan oli kerran vanhin veli (hänellä oli viisi vanhempaaveljeä; kaksi heistä oli joutunut johonkin tehtaasen) käskenyt häntäratsain ja miekalla varustettuna seuraamaan muita jollekin retkelle.Vanhempien ihmisten kunnioitus on vuorelaisten kesken niin suuri, ettei poika uskaltanut eikä edes ajatellutkaan kysyä matkantarkoitusta. Toiset taas eivät pitäneet tarpeellisena puhua hänellesiitä. Heidän mielessään oli rosvoretki, joka tarkoitti erään rikkaanarmeenilaisen kauppiaan ryöstämistä. Yritys onnistui: saattojoukkomurhattiin, samoin myöskin kauppias itse ja hänen tavaransa joutuivatmurhaajille. Mutta asia tuli ilmi: kaikki kuusi veljestä otettiinkiinni, heidän syyllisyytensä näytettiin toteen, heidät rangaistiin jalähetettiin Siperjaan, pakkotyöhön. Aleita armahti oikeus lyhentämällähänen rangaistusaikansa; hänet tuomittiin pakkotyöhön ainoastaanneljäksi vuodeksi. Veljet rakastivat häntä suuresti. Hänestä oliheille huvia pakkotyössä, ja nuo synkän näköiset miehet hymyilivätaina kun katselivat häntä; jos taas rupesivat hänen kanssaanpuhelemaan (muuten puhuttelivat he häntä harvoin, ikäänkuin hän olisiyhä vielä ollut heidän mielestään pieni poika, jonka kanssa ei sopinuthaastella vakavimmista asioista), niin heidän jörömäiset muotonsakävivät iloisemmiksi, ja minä arvasin, että he laskivat leikkiä;ainakin silmäilivät he toisiansa ja hymyilivät ystävällisestikuunnellessaan Alein vastauksia. Hän taas tuskin uskalsi puhutellakaanveljiänsä; siihen määrin kunnioitti hän heitä. Vaikeata on ajatella, miten tämä nuorukainen voi vankeutensa aikana säilyttää sydämensä kokohellyyttä, pysyä rehellisenä, herttaisena, miellyttävänä,raaistumatta, turmeltumatta. Kaikesta näennäisestä taipuvaisuudestahuolimatta oli hänellä kuitenkin voimakas, luja luonne. Hän oli siveäkuin puhdas neitonen, ja toisten ilkeä, törkeä, likainen taiepärehellinen, väkivaltainen käytös sytytti tyytymättömyyden tulenhänen ihanissa silmissään, jotka siten tulivat vieläkin ihanimmiksi.Hän karttoi riitaa ja toraa, vaikkei hän muuten ollutkaan niitä, jotkaantavat loukata itseään rankaisematta. Riitaa hänellä ei ollutkenenkään kanssa: kaikki rakastivat, kaikki suosivat häntä. Minulleoli hän alussa ainoastaan kohtelias. Vähitellen aloin minä puhellahänen kanssaan; muutamissa kuukausissa oppi hän venäjän kielen, jotataitoa hänen veljensä eivät saavuttaneet koko vankeutensa aikana. Hännäytti minusta erittäin ymmärtäväiseltä, vaatimattomalta jaajattelevalta nuorukaiselta. Sanalla sanoen: minä en pidä Aleitaollenkaan tavallisena luonteena ja muistelen yhtymistäni hänenkanssaan elämäni mitä paraimpana yhtymisenä. On olemassa ihmisiä,jotka luontonsa puolesta ovat niin oivallisia, niin hyviä, että onmahdotonta ajatellakaan heidän koskaan voivan muuttua huonommiksi.Semmoisten ihmisten puolesta voipi olla aina levollinen. Ja minä olennytkin levollinen Alein puolesta. Missähän tuo kelpo mies nytlieneekään?..

      Kerran, kun jo kauan aikaa olin ollut vankilassa, venyin minälaverilla, pää täynnä raskaita ajatuksia. Alei, joka muuten oli ainaahkera ja toimelias, oli sillä kertaa jouten, vaikka vielä olikinaikaista käydä makuulle. Mutta silloin oli muhamettilaisilla pyhä jasen tähden hän ei tehnytkään työtä. Hän venyi, nojautuen kättänsävasten, ja mietti niinikään jotain. Äkkiä kysyi hän minulta:

      – Tuntuuko mielesi nyt raskaalta?

      Minä katsahdin häneen uteliaasti, sillä minua kummastutti tämähienotunteisen ja ymmärtävän Alein äkkinäinen kysymys; tarkemminkatsottuani huomasin, että hänen kasvonsa osoittivat surua ja minäymmärsin, että hänen oma mielensä oli juuri sillä hetkellä raskas.Minä ilmaisin hänelle arveluni. Hän huokasi ja hymyili surumielisesti.Minä pidin hänen hymyilystään, joka oli aina hieno ja sydämellinen.Silloin tuli näkyviin kaksi hohtavan valkeata hammasriviä, joidenkauneutta olisi voinut kadehtia maailman paras kaunotar.

      – Etköhän sinä, Alei, ajatellut sitä, mitenkä kotimaassanneDagestanissa tätä juhlaa vietetään? Arvatenkin on siellä nyt hyväolla?

      – Ajattelinpa niinkin, vastasi hän riemastuen, ja hänen silmänsäkirkastuivat. – Mutta, mitenkäs arvasit, että minä juuri sitä asiaaajattelin?

      – Kuinka en sitä olisi arvannut! Onkos siellä parempi olla kuintäällä?

      – Oi, miksi puhelet siitä…

      – Varmaankin on siellä nyt kauniita kukkasia, on paratiisi!..

      – Voi, elä puhu enää. – Hänen mielensä oli kovin liikutettu.

      – Kuules, Alei, onko sinulla sisar?

      – On, mutta mitäpä siitä?

      – Varmaankin on hän kaunotar, jos lienee näköisesi.

      – Mitäs minusta! Hän on semmoinen kaunotar, ettei moista ole kokoDagestanissa. Voi, miten kaunis on tuo sisareni! Et ole semmoistanähnytkään! Äitinikin oli kaunis.

      – Rakastiko sinua äitisi?

      – Voi! Mitä puhutkaan! Hän varmaankin on kuollut minun tähteni. Minäolin hänen rakkain poikansa. Hän rakasti minua enemmän kuin sisartani, enemmän kuin ketään muita… Hän tuli luokseni unissani ja itki minuntähteni.

      Hän vaikeni eikä puhunut sinä iltana enää sanaakaan. Mutta sen jälkeenhaki hän aina tilaisuutta saadakseen keskustella kanssani. Hän eialkanut kuitenkaan koskaan itse puhetta, sillä hän kunnioitti minuajostain tuntemattomasta syystä. Sen sijaan oli hän hyvin iloinen, kunminä puhuttelin häntä. Minä kyselin häneltä Kaukaasiasta ja hänenentisestä elämästään. Toiset veljet eivät häirinneet keskustelujamme, jotka heille päin vastoin näyttivät olevan mieleen. Huomattuaan, ettäAlei kävi minulle yhä rakkaammaksi, rupesivat hekin puolestaankohtelemaan minua entistä ystävällisemmin.

      Alei auttoi minua työssä ja palveli minua vointinsa mukaan kasarmissa, sillä häntä nähtävästi huvitti, kun hän jollakin tavoin voi ollaminulle hyödyksi. Syynä tällaiseen avuliaisuuteen ei ollutminkäänlainen matelemisen halu, vaan lämmin ystävyyden