– Sen voimme kyllä toteuttaa. Mitä haluat tarjota? Eiköhän riitä, jos tarjoamme leivoksia, voileipiä, hedelmiä ja kahvia.
– Ei mitenkään! Meillä täytyy olla kylmää kieltä ja kananpoikaa ja lopuksi jäätelöä suklaakastikkeen kanssa. Tytöt ovat tottuneet sellaiseen ja haluan tarjota oikein hienon kunnon lounaan, vaikka minun täytyykin itse ansaita elatukseni.
– Kuinka monta teitä on? kysyi äiti totiseksi muuttuneena.
– Meitä on kolme- neljätoista, mutta en usko kaikkien sentään tulevan.
– Hyvänen aika, sinähän saat vuokrata koko raitiovaunun tuomaan heitä tänne.
– Mitä sinä puhutkaan, äiti? Tänne tulee ehkä kuusi tai kahdeksan tyttöä ja olen aikonut vuokrata heitä varten hevosen ja lainata herra Laurencen suuret vaunut.
– Mutta sehän tulee kalliiksi, Amy.
– Ei oikeastaan, olen jo laskenut kustannukset ja aion maksaa kaiken itse.
– Etkö usko, kultaseni, että nuo ylellisyyteen tottuneet tytöt iloitsisivat vaihteen vuoksi enemmän jostakin yksinkertaisesta, kun emme kerran voi tarjota heille mitään uutta. Ja meillekin se sopisi paremmin, sillä silloin ei tarvitsisi lainailla tavaroita, ei ostaa sellaista mitä emme tarvitse, eikä jäljitellä vierasta elämäntyyliä.
– Jollen saa kutsuja mieleni mukaisiksi, en välitä pitää niitä ensinkään. Olen ihan varma että pystyn järjestämään ne, jos sinä ja siskot vain hiukan autatte; enkä ymmärrä miksen voisi toteuttaa ajatustani, kun kerran itse aion kustantaa menot, sanoi Amy päättäväisyydellä, joka vastustusta kohdatessaan usein muuttui itsepäisyydeksi.
Rouva March tiesi, että kokemus on hyvä opettaja, ja milloin vain oli mahdollista, hän antoi lastensa itse oppia elämän vaikeat läksyt.
– Olkoon menneeksi, Amy; jos kerran välttämättä haluat toteuttaa aikeesi ja voit sen tehdä tuhlaamatta liiaksi rahaa, aikaa ja hyvää tuultasi, en vastusta. Keskustele toisten tyttöjen kanssa, ja mitä päätättekin autan teitä parhaani mukaan.
– Kiitos äiti; sinä olet aina niin kiltti, sanoi Amy ja kiiruhti kertomaan suunnitelman siskoilleen.
Meg innostui heti ja suostui auttamaan luvaten reippaasti koko omaisuutensa Amyn käytettäväksi, alkaen pienestä kodistaan aina parhaisiin suolalusikkoihinsa asti. Mutta Jo rypisteli kulmiaan eikä olisi aluksi halunnut olla missään tekemisissä koko kutsujen kanssa.
– Minkä ihmeen tähden viitsit tuhlata rahojasi, vaivata meitä kaikkia ja kääntää koko talon nurin muutamien tyttölasten vuoksi, jotka eivät välitä sinusta pennin vertaa! Luulin sinulla olevan sen verran järkeä ja ylpeyttä, ettet alkaisi pokkuroida jonkun tavallisen naisihmisen edessä vain sen vuoksi, että hän käyttää ranskalaisia korkoja ja ajelee kuomuvaunuissa, pauhasi Jo, joka ei ollut parhaimmalla tuulellaan, kun joutui keskeyttämään romaaninsa juuri traagisimmassa kohdassa.
– Minä en pokkuroi enkä siedä tuota sinun holhoavaa äänensävyäsi, kivahti Amy, sillä siskokset riitelivät jatkuvasti, kun tuli kysymys tämänkaltaisista asioista. – Tytöt pitävät minusta ja minä pidän heistä, he ovat ystävällisiä, viisaita ja lahjakkaita, vaikka sinä sanot heitä vain tyhjänpäiväisiksi muotinukeiksi. Sinusta ei ole minkäänarvoista se, että on suosittu, seurustelee hienoissa piireissä ja oppii kauniita käytöstapoja. Mutta minä pidän niitä asioita arvossa ja aion käyttää hyväkseni jokaista tilaisuutta. Sinä voit kyllä käyttää kyynärpäitäsi, kulkea nokka pystyssä halki elämäsi ja kehua olevasi riippumaton, jos haluat. Minulle se ei sovi.
Päästäessään kielensä valloilleen Amy pääsi tavallisesti väittelyssä voitolle, koska hän osasi aina säilyttää malttinsa, kun taas Jo vapaudenrakkaudessaan ja epäsovinnaisuudessaan esitti niin pitkälle meneviä väitteitä, että säännöllisesti joutui alakynteen. Amy oli nytkin luonnehtinut Jon riippumattomuuden halun niin osuvasti, että molemmat purskahtivat nauruun, ja keskustelu muuttui sopuisammaksi. Vasten tahtoaan Jo lopulta suostui uhraamaan päivän sovinnaisuuden alttarille ja auttamaan sisartaan, vaikka pitikin koko kutsuja joutavana hommana.
Kutsukirjeet lähetettiin, ja melkein kaikkiin tuli myöntävä vastaus. Juhlapäiväksi oli määrätty seuraava maanantai. Hanna oli huonolla tuulella, koska viikon työt menivät sekaisin, ja ennusti kaiken käyvän hullusti, kun "ei saanut pestä ja silittää oikeana päivänä". Järjestelyt tietysti kärsivät, kun keittiökoneiston tärkein ratas rupesi näin jarruttamaan.
Ensimmäiseksi epäonnistuivat Hannan laitokset: kananpoika oli sitkeätä, kieli liian suolaista eikä suklaa vaahdonnut kylliksi. Leivokset ja jäätelö maksoivat enemmän kuin Amy oli arvioinut, samoin vaunut. Lisäksi tulivat vielä monet pikkumenot, jotka aluksi olivat näyttäneet mitättömiltä, mutta joiden yhteissumma nousi pelottavan suureksi. Beth kylmettyi ja hänen täytyi jäädä vuoteeseen. Megillä oli yhtenään vieraita, jotka veivät hänen aikansa, ja Jo oli toisissa maailmoissa, teki vahinkoja tavallista enemmän ja pani Amyn kärsivällisyyden kovalle koetukselle.
– Ilman äidin apua en olisi milloinkaan selviytynyt, selitti Amy kiitollisena jälkeenpäin, kun toiset olivat jo täysin unohtaneet tuon 'vuoden hullunkurisimman pilan'.
Oli päätetty, että jos maanantaiksi sattuisi ruma sää, neidit tulisivat vasta tiistaina, ja se oli miltei liikaa Jon ja Hannan kestokyvylle. Maanantaiaamuna vallitsi epävakainen sää, joka itse asiassa on kiusallisempi kuin yhtämittainen sade. Väliin pisaroi, väliin paistoi aurinko, väliin tuuli, eikä sää vakiintunut ennen kuin oli liian myöhäistä ratkaista asiaa suuntaan tai toiseen.
Amy nousi päivän koittaessa, ajoi toisetkin vuoteesta ja määräsi aamiaisen syötäväksi aikaisin, jotta koko talo saataisiin ajoissa kuntoon. Olohuone näytti tänään merkillisen nukkavierulta, mutta pysähtymättä huokailemaan asiaa, jolle ei mahtanut mitään, hän asetti taitavasti tuoleja maton kuluneille kohdille, peitti tauluilla seinissä olevat tahrat ja somisti tyhjät nurkkaukset omilla veistoksillaan, jotka antoivat huoneelle taiteellisen säväyksen. Vaikutelmaa paransivat vielä sievät kukka-asetelmat, joita Jo järjesti sinne tänne.
Ruokapöytä näytti houkuttelevalta; sitä katsellessaan Amy toivoi hartaasti, että ruoka maistuisi hänen vierailleen ja että lainatut lasit, posliinit ja hopeat saataisiin kunnialla takaisin omistajilleen. Vaunut oli luvattu, Beth auttoi Hannaa kulissien takana ja Jo lupautui olemaan niin huomaavainen ja rakastettava kuin hänen yläilmoissa harhailevat ajatuksensa, pakottava päänsä ja horjumaton paheksumisensa kaikkea ja kaikkia kohtaan suinkin antoivat myöten.
Amy pukeutui huolestuneena ja tunsi jo etukäteen helpotusta ajatellessaan sitä onnellista hetkeä, jolloin lounas oli kunnialla ohi ja hän lähtisi vieraineen ajelulle nauttimaan yhteisistä taideharrastuksista, sillä isot avovaunut ja vanha silta olivat hänen kutsujensa vetonaula.
Seurasi kaksi odotuksen tuntia, joiden aikana Amy kulki olohuoneen ja eteisen väliä ja yleinen mieliala vaappui kuin tuuliviiri. Pieni sadekuuro kello yhdentoista tienoissa oli ilmeisesti sammuttanut neitien innon; heidän näet piti saapua kahdeltatoista, mutta määräaikana ei ketään kuulunut. Kello kahden maissa aurinko paistoi kirkkaasti, mutta silloin lopen uupunut perhe istuutui pöydän ääreen nauttimaan herkkuja, joita ei voitu säästää kauemmin.
– Tänään ei ilma haittaa. Nyt he varmasti tulevat, meidän täytyy pian pukeutua ja olla valmiit ottamaan heidät vastaan, huudahti Amy, kun aurinko seuraavana aamuna herätti hänet unesta. Hän puhui reippaasti, mutta mielessään hän kuitenkin salaa toivoi, ettei olisi puhunut mitään tiistaista, sillä hänen intonsa laimeni sitä mukaa kuin leivokset vanhenivat.
– En saanut hummereita, niin että saatte tulla toimeen ilman hummerisalaattia, sanoi pastori March vaivautuneen näköisenä tullessaan sisään puolisen tuntia myöhemmin.
– Siinä