Kärsivällisesti ja huolellisesti hän koetti ratkaista sen monia probleemoja. Toisinaan kutsuttiin kotiväki syömään jotakin herkkua, jota oli sattunut tulemaan liian runsaasti, toisinaan taas lähetettiin Lotty kaikessa hiljaisuudessa epäonnistuneen vehnäleipomuksen kera Hummelien luo, missä leivät pian hupenivat nälkäisiin vatsoihin.
Mutta kun oli vietetty ilta tilikirjaa tutkien, lamaantui Megin keittointo tavallisesti joksikin aikaa ja sijalle tuli ankara säästäväisyyden kausi. Silloin mies parka sai tyytyä leipävanukkaaseen, hakkelukseen ja lämmitettyyn kahviin, mikä pani hänen kärsivällisyytensä kovalle koetukselle. Hän kesti sen kuitenkin kiitettävän urhoollisesti. Mutta ennen kuin kultainen keskitie löydettiin, Meg sai kotoisiin kokemuksiinsa sen, josta harva nuori pari säästyy – perheriidan.
Meg tunsi tosi emännän tavoin suurta halua täyttää ruokasäilönsä kotitekoisilla säilykkeillä, ja hän päätti itse keittää viinimarjahyytelöä. John sai määräyksen tilata tusinan verran pieniä lasipurkkeja ja ylimääräisen sokerilähetyksen. Oman puutarhan marjat olivat näet kypsiä ja ne oli keitettävä heti.
John uskoi lujasti, että hänen vaimonsa pystyi mihin hyvänsä; hän suostui Megin tahtoon, ja marjasato päätettiin säilöä mahdollisimman herkullisesti. Kauppiaalta tuotettiin neljä tusinaa pieniä, sieviä lasipurkkeja ja puoli säkkiä sokeria, ja muuan pieni poika tuli auttamaan Megiä marjojen poimimisessa. Kiharat huivin peitossa, hihat kyynärpäihin käärittyinä ja yllään ruudullinen esiliina, joka suuruudestaan huolimatta oli keimailevan näköinen, nuori emäntä ryhtyi työhön. Oli päivänselvää, että hän onnistuisi, olihan hän nähnyt Hannan säilövän satoja kertoja.
Aluksi Meg hiukan hämmästyi nähdessään pitkän purkkirivin, mutta John piti kovasti viinimarjahyytelöstä, ja nuo pienet purkit olisivat niin hauskan näköiset ylähyllyllä, että Meg päätti täyttää ne kaikki. Niinpä hän vietti pitkän päivän hyytelönsä ääressä poimien, keittäen, siivilöiden ja touhuten. Hän pani kaiken taitonsa liikkeelle; hän katsoi neuvoa keittokirjasta; hän mietti miettimistään, mitä Hanna oli tehnyt ja mikä häneltä oli jäänyt tekemättä; hän keitti, sokeroi ja siivilöi hyytelön kerran toisensa jälkeen, mutta tuo hirveä sotku ei vain hyytynyt.
Hänen teki mielensä juosta kotiin – esiliinoineen päivineen kysymään äidiltä neuvoa, mutta John ja hän olivat päättäneet, etteivät he ikinä antaisi kenenkään tietää kotoisia harmejaan, kommelluksiaan tai riitojaan. Viimeksi mainitulle he olivat nauraneet, ikään kuin riidan ajatuskin olisi ollut suorastaan mahdoton. He pysyivät kuitenkin päätöksessään, toimivat omin neuvoin milloin vain voivat, eikä kukaan puuttunut heidän asioihinsa.
Meg siis huhki koko kuuman kesäpäivän yksin onnettoman keitoksensa ääressä ja viiden tienoissa hän vajosi istumaan sekaisessa keittiössään, väänteli tahrautuneita käsiään, korotti äänensä ja itki.
Avioliittonsa alkuaikoina Meg oli usein julistanut:
– Minun mieheni saa tuoda taloon ystäviään milloin hyvänsä, täällä odottaa aina viihtyisä koti, hyväntuulinen emäntä ja hyvä päivällinen. John kultaseni, sinun ei tarvitse koskaan kysyä minulta lupaa, voit kutsua kenet hyvänsä pelkäämättä, etten minä toivottaisi häntä tervetulleeksi.
Miten ihastuttavalta tuo kuulostikaan! John oikein säteili ylpeydestä kuullessaan Megin puhuvan noin. Hänestä oli suurenmoista omistaa noin oivallinen vaimo. Mutta vaikka heillä jo oli ollut vieraita monet kerrat, ei kukaan milloinkaan sattunut tulemaan odottamatta eikä Meg ollut joutunut lunastamaan lupaustaan ennen kuin nyt. Tässä murheen laaksossa käy aina niin; järkähtämätön kohtalo määrää tällaiset asiat, emmekä me kykene muuta kuin ihmettelemään, päivittelemään ja kestämään ne parhaamme mukaan.
Jollei John olisi kokonaan unohtanut hillopuuhia, olisi todella ollut anteeksiantamatonta, että hän juuri tänään toi yllättäen vieraan päivälliselle. Mielissään siitä, että aamulla oli hankittu runsaasti ruokavaroja, ja varmana että päivällinen olisi täsmälleen valmiina, hän nautti ajatellessaan miten ihastuttavalta näyttäisi, kun hänen sievä pikku vaimonsa rientäisi heitä vastaan. Näissä mietteissä hän toi ystävänsä taloon tuntien nuorena aviopuolisona ja isäntänä suurta tyydytystä.
Maailma on täynnä pettymyksiä, sen John huomasi, kun he saapuivat Kyyhkyslakkaan. Eteisen ovi oli tavallisesti auki, mutta nyt se oli lukossa ja edellisen päivän roskat näkyivät portailla. Eteisen ikkunat olivat kiinni ja verhot alhaalla. Ei ollut jälkeäkään herttaisesta vaimosta, joka ompelisi puutarhassa valkoisiin pukeutuneena tukassa sievä nauharuusuke, eikä kirkassilmäisestä emännästä, joka ujosti toivottaisi vieraan tervetulleeksi. Ei sinnepäinkään, ei näkynyt ristinsielua. Vain pieni punaposkinen poika torkkui viinimarjapensaan alla.
– Täällä on tainnut tapahtua jotakin. Mene puutarhaan, Scott, minä katson missä vaimoni viipyy, virkkoi John hätääntyneenä hiljaisuudesta.
Hän juoksi ympäri taloa palaneen sokerin katkun opastamana, ja herra Scott seurasi häntä outo ilme kasvoillaan. Kun John katosi eräästä ovesta, hän jäi hienotunteisesti jonkin matkan päähän, mistä saattoi hyvin sekä nähdä että kuulla, ja poikamies kun oli, hän nautti täydestä sydämestään siitä mitä nyt seurasi.
Keittiössä oli vallalla hämmennys ja epätoivo. Osaa hyytelöstä valutettiin purkista toiseen, osa oli lattialla ja loppu paloi täyttä vauhtia hellalla. Lotty herkutteli kaikessa rauhassa leivällä ja viinimarjamehulla, hyytelö oli näet vielä toivottoman juoksevassa tilassa, ja rouva Brooke itki epätoivoisesti esiliina silmillään.
– Kultaseni, mikä hätänä? huudahti John rynnätessään keittiöön. Hän kuvitteli kauhuissaan Megin polttaneen kätensä tai saaneen äkkiä jonkin huonon uutisen. Samalla hän tunsi mielessään salaista levottomuutta puutarhassa odottelevan ystävänsä vuoksi.
– Oi John, olen väsynyt ja kuumissani ja onneton ja masentunut! En pysty enää mihinkään. Sinun täytyy auttaa minua tai minä kuolen! Lopen uupunut emäntä painautui hänen rintaansa vasten antaen hänelle siten todella makean vastaanoton. Hänen suuri esiliinansa oli näet saanut viinimarjakasteen samalla kertaa kuin lattia.
– Mikä sinun on, rakkaani? Onko jotakin hirveätä tapahtunut? John kysyi levottomana ja suuteli hellästi vaimonsa pientä myssyä, joka oli valahtanut aivan vinoon.
– On, nyyhkytti Meg epätoivoisena.
– Kerro pian. Älä vain itke, sitä minä en kestä. Kerro pian, kultaseni.
– Mehu ei hyydy enkä tiedä mitä tekisin!
John Brookelta pääsi niin sydämellinen nauru, ettei hän koskaan myöhemmin uskaltanut niin nauraa. Hyväntuulinen Scottkin hymyili tahtomattaan kuullessaan hänen hilpeän äänensä, joka sai Megin maljan vuotamaan yli äyräittensä.
– Siinäkö kaikki? Kaada koko sotku ulos ikkunasta äläkä vaivaa sillä enää mieltäsi. Jos tahdot, ostan sinulle uutta kaupasta; mutta älä Herran nimessä pane toimeen kohtauksia, olen tuonut Jack Scottin päivälliselle, ja…
John ei ehtinyt pitemmälle, sillä Meg tönäisi hänet luotaan, vajosi istumaan tuolille väännellen tuskissaan käsiään ja huudahti osaksi suuttuneena, osaksi moittien ja kauhuissaan:
– Vielä päivällisvieraita ja kaikki on ihan sekaisin! John Brooke, miten saatoit tehdä tämän?
– Hiljaa, hän on puutarhassa! Unohdin kokonaan tuon kirotun hyytelön, mutta sitä ei voi nyt auttaa, John virkkoi katsellen huolestuneena ympärilleen.
– Sinun olisi pitänyt lähettää sana minulle tai kertoa aamulla, tiesithän miten kiire minulla oli, jatkoi Meg ärtyneenä; kyyhkynenkin osaa näet tarpeen tullen nokkia.
– En tiennyt siitä vielä aamulla enkä ehtinyt lähettää sinulle sanaa, sillä tapasin hänet kadulla. En sitä paitsi ajatellutkaan