"Mutta kuka, hitto vieköön?"
"Meitä oli tässä huoneessa kuusi; nyt on seitsemän – hrat Valenglay, Delaume, Testard, Lenormand, Gourel, Dieuzy, Auguste Maximin Philippe Daileron. On siis joku tullut."
Valenglay hätkähti.
"Ah! Mutta tämä on hulluutta! Mitä! Aijotte sanoa…"
Nuo kaksi salapoliisia olivat livahtaneet sanansaattajan ja oven väliin. Hra Lenormand astui sanansaattajan luo, laski kätensä hänen olalleen ja sanoi kovalla äänellä:
"Lain nimessä, Auguste Maximin Philippe Daileron, sisäasiain ministeriön ensimäinen sanansaattaja, minä vangitsen teidät."
Valenglay purskahti nauramaan.
"Oh, millainen pila! Tuota riivattua Lenormandia! Ei vähempi riittänyt! Hyvin tehty, Lenormand! Enpä ole pitkään aikaan niin makeasti nauranut."
Hra Lenormand kääntyi prokuraattoriin:
"Hra prokuraattori, ettehän unohda täyttää hra Daileronin ammattia vangitsemiskäskyyn? Sisäasiain ministeriön ensimäinen sanansaattaja."
"Oh, oivallista!… Oh, mainiota!… Sisäasiain ministeriön ensimäinen sanansaattaja!" hykähteli Valenglay kylkiänsä pidellen. "Oh, tämä ihmeellinen Lenormand keksii aatoksia, joita ei juolahtaisi kenenkään muun mieleen! Yleisö rähisten vaatii jotakin vangitsemista. Hän paiskaa sen kitaan minun ensimäisen sanansaattajani, Augusten, mallikelpoisen palvelijani! Niin, Lenormand, hyvä mies, kyllä minä tiesin teillä mielikuvitusta olevan, mutta enpä olisi aavistanut sen näin pitkälle ulottuvan! Jopa oli julkea kolttonen!"
Kohtauksen alusta asti ei Auguste ollut liikauttanut jäsentäkään, eikä hän näyttänyt ymmärtävän mitään siitä mitä hänen ympärillään tapahtui. Hänen kasvonsa, hyvän, uskollisen palvelusmiehen luonteenomaiset kasvot, kuvastivat äärimäistä ällistystä. Hän katseli huoneessa olijoita toista toisensa jälkeen ilmeisesti yrittäen käsittää heidän sanojensa merkitystä.
Valenglay astui hänen eteensä.
"Suo minulle anteeksi, Auguste, hyvä mies. Hra Lenormand vain tekee meistä pikku pilaa. Sinä olet niin hyvänsävyinen mies, että kyllä itsekin yhdyt meidän nauruumme."
Prokuraattori ja poliisiprefekti nauroivat… kenties. Mutta Lenormandin tavallinen totisuus pysyi järkähtämättömänä. Hän lausui joitakuita sanoja Gourelille, ja tämä meni ulos. Sitte hän virkkoi äänekkäästi Dieuzylle:
"Pitäkää silmänne auki, poikani. Hänen vain liikahtaessaan käykää kiinni."
Hän palasi Valenglayn luo.
"Hra presidentti, pyydän huomiotanne pariksi kolmeksi minuutiksi. Istuutukaahan, hra presidentti. Sallitteko minun hiukan avata ikkunaa? Täällä on jokseenkin lämmin. Kiitos, hra presidentti. Ja nyt muutamin sanoin… Sen vuoden kuluessa, jonka olen teidän suosiostanne hoitanut virkaani, on sattuma… ja etsiskelyni antanut minulle Lupinista ja hänen joukkueensa entisestä järjestelmästä joitakuita tietoja, joita ensimältä tuskin otin vaivakseni seuloa, koska Lupin pysyi toimettomana; mutta niitä olen Palace-hotellin tapausten jälkeen todentanut ja täydentänyt, toisin sanoen sen jälkeen kun Lupin ryhtyi jälleen työskentelemään."
Lenormandin tyyneyden voittamana Valenglay istuutui. Lenormand jatkoi:
"Näiden taattujen tietojen pääsisältönä on, että Lupinin joukkueeseen kuuluu kahdenlaisia aineksia. Siinä on ensinnäkin toimivia toveruksia. Nämä ovat harvalukuiset – heitä on viidentoista tai kahdenkymmenen vaiheilla. He ovat Lupinin luutnantteja. He liikkuvat, he työskentelevät, ja he antautuvat vaaraan. Lupin uskoo tai on uskovinaan heille salaisimmatkin suunnitelmansa. Hän jakaa saaliin heidän kanssaan, sen jakoperusteen mukaan, otaksutaan, että he saavat neljänneksen ja hän itse kolme neljännestä. He ovat sanalla sanoen liikekumppanuksia. Marcon arvellaan olevan yksi niitä."
"Auguste epäilemättä on myöskin", naureskeli Valenglay. "Auguste, joka ei juuri koskaan poistu virastosta ja nukkuu täällä."
"Hra presidentti, saanko kutsua toisen sanansaattajan, joka on odotushuoneessa?"
Valenglay soitti. Sanansaattaja astui sisälle.
"Me haluamme eräitä tietoja", puheli etsivän osaston päällikkö.
"Olitteko tällä viikolla joka päivä virantoimituksessa?"
"Olin, joka päivä."
"Ette ollut lomalla tiistaina ehtoopäivällä?"
"En, monsieur."
"Entäs te, Auguste?" ensimäiseen sanansaattajaan kääntyen.
"En minäkään, monsieur."
"Olitpahan", tokaisi toinen. "Etkö muista, Auguste? Olit kaupungilla kaiken päivää."
"Se riittää. Saatte mennä", sanoi Lenormand.
Toisen sanansaattajan mentyä syntyi vaitiolo. Valenglay ei enää naureskellut, vaan kävi äkkiä tarkkaavaiseksi ja odotti, mitä etsivän osaston päällikkö edelleen puhuisi.
Lenormand astui jälleen Augusten eteen ja puheli hänelle säyseästi:
"Näette, ettei tästä ole pelastumisen mahdollisuutta – olette kiikissä. Parasta on pelin hävittyänsä nakata korttinsa pöytään. Mitä teitte tiistaina?"
Auguste intti:
"No, en mitään. En ymmärrä tätä. Minulla oli maalaisystävä käymässä luonani. Me läksimme kävelylle."
"Ystävänne nimi oli Marco. Ja te läksitte kävelylle Crédit Lyonnaisin holveihin…"
"Minäkö? Mitä ihmeitä! Marco? En tunne ketään sen nimistä."
"Entäs näitä? Tunnetteko näitä?" huudahti etsivän osaston päällikkö, työntäen parin kultapuitteisia silmälaseja hänen nenänsä alle.
"En; totisesti en. Minä en käytä silmälaseja."
"Käytättepä kyllä. Te käytätte niitä silloin kun pistäydytte Crédit Lyonnaisiin ja esiinnytte hra Kesselbachina. Nämä ovat kotoisin teidän huoneestanne, huoneesta jonka te olette hra Jérômen nimellä vuokrannut Rue du Coliséen n:o 5:stä."
"Minun huoneestani? Minun huoneestani? Minä nukun täällä virastossa."
"Mutta te vaihdatte vaatetustanne siellä, näytelläksenne osianne Lupinin joukkueessa."
Toinen pyyhkäisi kädellään otsaansa, jolle oli kihoillut hikihelmiä.
Hän oli käynyt kalvakaksi. Hän sopersi:
"Minä en ymmärrä… Te puhutte… puhutte…"
"Haluatteko kuulla jotakin, mitä voitte ymmärtää paremmin? Katsokaa, tämän olemme löytäneet paperikoristanne eteisessä, täällä, tässä samassa rakennuksessa."
Ja Lenormand levitti auki paperiarkin, jossa oli sisäasiain ministeriön otsake, ja jolle oli moneen kohtaan huolellisesti harjoteltu kirjottamaan sanat "Rudolf Kesselbach".
"No, mitä sanotte tästä, te hyvä ja uskollinen palvelija? Uutteraa harjottelua hra Kesselbachin nimen kirjottamisessa – riittääkö se jo todistukseksi teille?"
Isku rintaan sai hänet horjahtamaan taaksepäin. Auguste saavutti ikkunan yhdellä loikkauksella, kiipesi ulokkeen yli ja hyppäsi pihalle.
"Pentele!" huusi Valenglay. "Sitä vintiötä!"
Hän soitti kelloa, ryntäsi ikkunaan, tahtoi huutaa. Lenormand virkahti aivan tyynesti:
"Älkää kiihtykö, hra presidentti."
"Mutta tuo ilkiö Auguste!"
"Malttakaa silmänräpäys. Minä otin lukuun tällaisen lopun. Minä todella annoinkin niin käydä. Parempaa tunnustusta emme olisi voineet saada…"
Tämän tyyneyden