"Mutta se täytyy kuitenkin tehdä."
"Voi, hra presidentti, olemme jo tehneet virheen, vangitessamme Jérômen. Älkää pakottako minua toiseen."
"Se täytyy tehdä. On ehdottomasti välttämätöntä, että Jérômen ja Marcon – Lupinin Kesselbachin jutussa käyttämien molempien apurien – vangitseminen julkaistaan huomis-aamuna."
"Hyvä on, hra presidentti, Marco pannaan lukkojen taakse tänä iltana ennen kahtatoista."
Valenglay ei voinut salata hämmästystään.
"Joutavia! Tiedättekö hänen oikean nimensä? Hänen asuntonsa?"
"Tiedän."
"Taivasten tekijä! Mutta miten?"
"Sen saatte kuulla myöhemmin, hra presidentti."
Pienessä ravintolassa Rue Demoursin varrella, melkein Rue Bayenin kulmassa, istui savunkarvaisia silmälaseja käyttävä herrasmies lopettamassa päivällistänsä pöydän ääressä, joka oli lähinnä ikkunakomeroa.
Hänen vieressään oleva kaihdin on vedetty hiukan taaksepäin, ja tuon tuostakin hän vilkaisee kadun toisella puolella olevaa kulmataloa kohti. Se on sievä asuntorakennus, ja avoimesta ajoportista näkee pihalle, jota ikkunain valot hämärästi valaisevat.
Ravintolan seinäkello lyö yhdeksän, kymmenen minuuttia, kaksikymmentä minuuttia kuluu mitään tapahtumatta. Mutta puoli kymmeneltä tulee joku sisälle ja istuutuu vastapäätä vanhaa herrasmiestä.
"Tehty on, hra päällikkö."
"Ja mitä muuta kuuluu?"
"Ei mitään."
"Kertokaa minulle kaikki alusta asti."
"Minä alotin lähettämällä kirjelmän Rue Miltonille osotteella 'T.L.B.N.' Kirjelmän sisältö kuului: 'Tulen klo kymmeneltä tänä iltana. Jérôme'."
"Se oli järjetöntä, sillä sanoinhan, että Jérôme ei tiedä Marcon osotetta; ja jos Marco olisi saanut kirjelmän, niin hän olisi heti arvannut, ettei Jérômella ollut voinut olla mitään osuutta sen lähettämiseen. Mutta sillä ei kuitenkaan ole väliä. Marco ei tullut, vai mitä?"
"Ei. Minä viivyin postikonttorissa kello kuudesta yhdeksään. Olin ilmaissut asian postimestarille ja hän asetti minut kirjurien joukkoon, ristikon taakse."
"Eikä kukaan käynyt kysymässä kirjelmää?"
"Ei."
"Sitä en ihmettele, koskapa Marco on kaksi tuntia ollut kotona."
"Oh, herra päällikkö! Ja te olette pannut minut puhumaan! Missä hän on?"
"Katsokaa ajoporttia tuolla vastapäätä. Portinvartijan kojun takana on ovi – pohjakerran huoneuston ovi."
"Niin, minä näen sen."
"Hän meni siitä sisälle."
"Mutta mistä tiesitte sen häneksi?"
"Chapmanin ja Palace-hotellin väen antamasta kuvauksesta."
"Ja asuuko hän siinä huoneustossa?"
"Asuu. Ikkunat ovat kadun puolella. Ne ovat nuo neljä. Yksi on valaistu."
"Mutta oletteko varma siitä, että hän asuu siellä?"
"Te puhutte liian paljon, Gourel. Pitäkää silmällä katua. Tästä; kumartukaa, jos on tarvis."
"Entäs ravintolan omistaja?"
"Kaikki on hyvin; olen ilmottanut hänelle asian."
Ravintola muuten olikin sillä hetkellä tyhjä. Paitsi Lenormandia ja Gourelia ei siellä ollut ketään muita kuin eräs mies, joka poltteli piippua viereisen pöydän ääressä. Ulkona vilahteli kadulla kulkijoita harvassa, ja kaasulampun valo sattui heidän kasvoillensa ohi kulkiessa.
"Näettekö, Gourel?"
"Kyllä, hra päällikkö, kerrassaan erinomaisen hyvin. Kukaan ei pääse sisälle eikä ulos minun häntä huomaamattani."
Hän hätkähti ja painoi kasvonsa lasia vasten.
"Oh, tämä on liikaa! Hra päällikkö!"
"Mitä?"
"No, varmasti. Voin vannoa, että se on hän!"
"Puhukaa, hupelo! Mitä näette?"
"Lupinin!"
"Valehtelette!"
Hän vuorostaan ryntäsi ikkunaan. Kadun tuonpuoleista jalkakäytävää pitkin tuli mies. Hän seisahtui apteekin valaistun ikkunan eteen ja meni sisälle.
"Lupin!" kertasi Gourel kiihtyneenä.
He näkivät miehen seisovan myymälässä tuokion. Hän oli levittänyt auki paperisuikaleen, epäilemättä lääkemääräyksen, ja selitteli proviisorille jotakin pitkään ja yksityiskohtaisesti. Sitte hän tuli ulos, poikkesi ajoportista sisälle, astui pikku ovelle, otti taskusta avainkimpun, avasi oven ja katosi.
Gourel hoki:
"Lupin! Minä tunnen hänet."
"Oletteko varma?"
"Totisesti, hra päällikkö, olihan minulla kylliksi aikaa katsella häntä ensimäisenä päivänä käydessäni Palace-hotellissa, hra Kesselbachin huoneuston eteisessä… muistattehan, noin tuntia ennen rikosta."
"Onko erehtyminen mahdoton?"
"Aivan mahdoton. Otan sen valalleni!"
Hra Lenormand näytti hyvin kiihtyneeltä hänkin. Hän sanoi matalalla äänellä:
"Lupin! Hänkö siis itse!"
"Niin, hra päällikkö, eikö mieltänne riemastuta, saadessanne hänet näkyviinne?"
Lenormand seisoi vaiti ja mietteissään, katse tyhjään ilmaan tähdättynä, kuin olisi hän pohtinut lähestyvää taisteluansa tuon omituisen ja karttelevan henkilön kanssa, joka tunnettiin Arsène Lupinina, ja kuin olisi hän punninnut tämän ensimäisen odottamattoman kohtauksen suotuisia ja epäsuotuisia mahdollisuuksia.
"Matkaan!" sanoi hän viimein Gourelin suureksi iloksi.
Hän otti käyntikortin taskustaan:
"Tässä, viekää tämä komisariuksen virastoon Rue Dumoursille. Sinnehän on vain parisataa metriä alas katua."
"Mutta komisarius ei ole nyt siellä."
"Kyllä hän on. Minä annoin hänelle vihiä asioista. Pyytäkää häntä tulemaan silmänräpäystäkään siekailematta, ja tuomaan kaikki miehensä mukanaan. Tarvitsen kerrassaan kymmenen; kaksitoista, jos mahdollista."
"Kuulkaahan, herra päällikkö, emmehän toki käyne valtaamaan taloa rynnäköllä? Se olisi vakava juttu tähän aikaan yöstä!"
"Minulla on täydet valtuudet, Gourel. Valenglay on takanani. Häntä ei pelota mennä hiukan lain rajojen yli, kun on ratkaiseva käänne kysymyksessä! Kiirehtikää!"
Gourel tuli vajaassa kymmenessä minuutissa takaisin, mukanaan Temesin korttelin komisarius Arnoult.
"Missä ovat miehenne, Arnoult?"
"Kadulla, hajallaan."
"Montako teillä on?"
"Kahdeksan."
"Eipä ole paljon."
"Minun täytyi lähettää kaksi toisaanne ja jättää konttoriin kaksi."
"Kiusan paikka!" nurkui etsivän osaston päällikkö. "Kahdeksan miestä!"
"Niin, mutta ne ovat oikeita verikoiria; ja meitä on kolme – yhteensä yksitoista."
"Hyvä on. Kaksi niistä jääköön porttikäytävään."
"Pohjakerran huoneuston pikku oven edustalle kait?"
"Ei, vaan portinvartijan kojun eteen. En kummastelisi, jos se asunto