"Eikö kukaan ole mennyt ulos?"
"Ei, hra päällikkö."
"Entäs toinen ovi, Rue Bassanon puolella?"
"Ehdottomin määräyksin?"
"Olen asettanut sinne Diouzyn."
"Niin, hra päällikkö."
Hotellin avarassa eteisessä tungeksi tuskittelevia matkustajia, kaikki puhellen niistä enemmän tai vähemmän tosista huhuista, joita oli rikoksesta heidän kuuluviinsa tullut. Kaikki palvelijat oli kutsuttu koolle puhelimella, ja he saapuivat yksitellen. Hra Lenormand kuulusteli heitä viipymättä. Yksikään heistä ei kyennyt antamaan mitään tietoja. Mutta eräs viidennen huonekerran kamaripalvelijatar tuli sitten esille. Noin kymmenen minuuttia takaperin oli hän sivuuttanut kaksi herrasmiestä, jotka tulivat alas palvelusväen portaita viidennestä huonekerrasta neljänteen.
"He riensivät alas hyvin nopeasti. Etumainen piteli toista kädestä.
Minua kummastutti nähdä nuo kaksi herrasmiestä palvelijain portailla."
"Tuntisitteko heidät vielä?"
"En etumaista. Hän käänsi pois päänsä. Hän oli laiha ja vaaleatukkainen. Hänellä oli pehmeä musta hattu ja musta puku."
"Entäs toinen?"
"Toinen oli englantilainen, kasvot leveät ja paljaiksi ajellut, puku ristiraitainen. Hänellä ei ollut hattua."
Kuvaus koski ilmeisesti Chapmania.
Nainen lisäsi:
"Hän näytti… hän näytti perin oudolta… kuin olisi hän ollut järjiltään."
Gourelin sana ei riittänyt hra Lenormandille. Hän kuulusteli noilla kahdella ovella seisovia ali-ovenvartijoita toista toisensa jälkeen.
"Tunsitteko hra Chapmania?"
"Kyllä, monsieur; hän aina puhutteli meitä."
"Ettekö te ole nähnyt hänen menevän ulos?"
Ei; miehet olivat siitä varmat.
Hra Lenormand kääntyi poliisikomisariukseen.
"Kuinka monta miestä teillä on mukananne, hra komisarius?"
"Neljä."
"Siinä ei ole kylliksi. Pyytäkää puhelimella kirjurianne lähettämään teille kaikki käytettävissänne olevat miehet. Ja järjestäkäähän hyväntahtoisesti itse mitä tarkin valvonta kaikille uloskäytäville. Piiritystila, hra komisarius…"
"Mutta kuulkaahan", intti isännöitsijä, "minun asukkaani?"
"En välitä hiventäkään teidän asukkaistanne, monsieur! Minun velvollisuuteni käy kaiken edellä, ja velvollisuuteni on kaiken mokomin vangita…"
"Luulette siis…" rohkeni tutkintotuomari tokaista.
"Minä en luule, monsieur… Minä olen varma siitä, että molempien murhien tekijä on vielä hotellissa."
"Mutta silloin Chapman…"
"Tällä hetkellä en voi taata, että Chapman on vielä elossa. Joka tapauksessa on kysymys vain minuuteista, sekunneista… Gourel, ottakaa kaksi miestä ja tarkastakaa kaikki neljännen huonekerran huoneet… Hra isännöitsijä, lähettäkää yksi kirjurinne heidän mukaansa… Mitä muihin huonekertoihin tulee, niin ryhdyn toimiin heti kun saamme lisävoimia. No, Gourel, liikkeelle nyt, ja pitäkää silmänne auki… te ajatte isoa saalista takaa!"
Gourel riensi pois miehinensä. Hra Lenormand jäi itse eteiseen, lähelle hotellin konttoria. Tällä kertaa hän ei ajatellut istuutua, kuten hänen tapanaan oli. Hän käveli pääkäytävältä Rue Bassanon puoleiselle ovelle ja palasi sitte lähtökohtaansa. Tuon tuostakin hän antoi ohjeita.
"Hra isännöitsijä, toimittakaa keittiöt vartioiduiksi. He voivat yrittää paeta sitä tietä… Antakaa puhelintytöllenne määräys olla yhdistämättä ketään hotellin asukasta ulkolinjalle. Jos puhelu tulee ulkoapäin, niin hän saa yhdistää pyydetylle henkilölle, mutta hänen pitää merkitä muistiin sen henkilön nimi… Hra isännöitsijä, teettäkää luettelo kaikista asukkaistanne, joiden nimi alkaa L:llä. Merkittäköön muistiin sillä kirjaimella alkavat ristimänimetkin."
Jännitys piteli katselijoita kurkusta, heidän seistessään ryhmänä keskellä eteistä äänettöminä ja hengitystään pidätellen, vapisten vähintäkin ääntä, murhaajan kaamean kuvan herpaisemina. Missä piileskeli hän? Näyttäytyisikö hän? Eikö hän ollut heidän omassa joukossaan – tämä ehkä? Tai tuo…
Ja kaikkien katseet kohdistuivat silmälaseja käyttävään harmaatukkaiseen herrasmieheen, joka tutisevin jaloin asteli selkä köyryssä edes takaisin.
Silloin tällöin ryntäsi esille joku kersantti Gourelin mukana olevista tarjoilijoista.
"Mitään uutta?" kysyi hra Lenormand.
"Ei, monsieur; emme ole huomanneet mitään."
Isännöitsijä yritti kahdesti taivuttaa häntä hellittämään ankaria määräyksiensä ovien vartioimisesta. Asema alkoi käydä sietämättömäksi. Konttorihuoneet olivat täynnä asukkaita, joilla oli asiaa kaupungille tai joiden piti lähteä Parisista.
"En välitä vähääkään!" toisti hra Lenormand.
"Mutta minä tunnen heidät kaikki."
"Minä onnittelen teitä."
"Te menette yli valtuuksienne."
"Sen tiedän."
"Laki varmasti päättää teitä vastaan."
"Siitä olen vakuutettu."
"Herra tutkintotuomari itse…"
"Hra Formerien on parempi olla puuttumatta asiaan. Pitäköön hän huolta omasta toimestansa, joka on palvelijain kuulusteleminen ja jossa hän parhaillaan työskenteleekin. Sitä paitsi ei sillä ole mitään tekemistä tutkintotuomarin kanssa; se koskee poliiseja. Se on siis minun asiani."
Juuri silloin ryntäsi hotelliin poliisikomennuskunta. Etsivän osaston päällikkö jakoi heidät useaksi osastoksi, jotka lähetti kolmanteen huonekertaan. Sitte hän lausui poliisikomisariukselle:
"Hyvä hra komisarius, minä jätän ovien vartioimisen teidän huoleksenne. Ei mitään heikkoutta, muistakaa se. Minä otan kaiken vastuun, mitä hyvänsä tapahtuu."
Hän astui hissiin ja kuljetutti itsensä toiseen huonekertaan.
Tarkastelu oli vaikea ja pitkällinen, sillä heidän oli avattava komerot, kaikki kaapit, jokainen nurkka ja soppi.
Ja se oli myöskin hyödytön. Tuntia myöhemmin, kellon lyödessä kahtatoista, oli hra Lenormand juuri suoriutunut toisesta huonekerrasta; muut osastot eivät vielä olleet valmiit ylikerroista, eikä mitään ollut löytynyt.
Hra Lenormand epäröitsi: oliko murhaaja palannut ullakoille päin?
Hän oli kuitenkin päättämäisillään mennä alikertaan, kun hänelle samassa ilmotettiin, että rouva Kesselbach oli juuri saapunut seuranaisensa keralla. Edwards, vanha uskottu palvelija, oli ottanut toimekseen ilmottaa hänelle hra Kesselbachin kuoleman.
Hra Lenormand tapasi hänet eräässä vierashuoneessa odottamattoman viestin järkyttämänä, silmät kuivina, mutta kasvonpiirteet murheen vääristäminä ja ruumis kuin horkan värisyttämänä. Hän oli kookkaanlainen, tummaverinen nainen; ja hänen mustissa ja erinomaisen kauneissa silmissään hohteli pieniä kultaisia täpliä. Hänen miehensä oli tutustunut häneen Hollannissa, missä Dolores oli syntynyt vanhasta, Espanjasta polveutuvasta suvusta. Hän rakastui ensi näkemällä; ja neljään vuoteen ei heidän onnensa ollut kokenut ainoatakaan