Paroonitar Windeg ei liene vielä ollut tilaisuudessa antamaan käytännöllistä apua kellekään haavoitetulle, muuten hänen olisi luullut ymmärtävän, että tämä kalliisti kirjaeltu patistinenäliina ei juuri ollut sovelias veren tyrettämiseen, jota, sittekun tiheä tukka tähän asti oli sitä vähän seisattanut, nyt vuosi ankarasti; Ollin olisi luullut sen vielä paremmin ymmärtävän, ja yhtä hyvin hän hetikohta kaappasi tarjotun nenäliinan käteensä.
– Kiitoksia, armollinen rouva; mutta siitä ei ole paljon hyötyä, sanoi purnumestari, joka jo seisoi poikansa vieressä, laskien kätensä hänen olkapäittensä ympäri. Odota Olli! ja samassa otti hän oman karkean pellavaisen nenäliinansa ja likisti sen tuon hyvinkin syvältä näyttävän haavan päälle.
– Onko se vaarallinen? kysyi Artturi Berkow pitkäveteisellä äänellä, läheten paikkaa toisten herrain kanssa.
Olli oli yhtäkkiä kiskaissut itsensä isästään irti ja oikaissut itsensä, siniset silmänsä katselivat synkeämmin kuin milloinkaan, kun hän kovalla äänellä vastasi:
– Ei ollenkaan! siitä ei tarvitse kenenkään huolia; yksinäni tulen toimeen.
Sanat eivät kuuluneet laisinkaan kunnioittavaisilta; mutta äskentehty hyvätyö oli siksi suuri, ettei käynyt häntä kovuutteleminen. Herra Berkow näytti vaan tyytyväiseltä, kun tämä vastaus vapautti hänet huolesta ja vaivasta tämän asian suhteen.
– Minä lähetän tohtorin luoksesi, sanoi hän niin välinpitämättömästi kuin mahdollista, ja kiitollisuutemme pidätämme siihen asti luonamme. Onhan täällä tätä nykyä apua kyllin; – saanko luvan, Eugenia?
Nuori rouva otti tarjotusta kädestä kiinni, mutta katsahti vielä taaksensa nähdäksensä, oliko siellä todellakin tarvittavaa apua. Näytti niinkuin hän ei olisi oikein hyväksynyt miehensä menetyslaatua tässä asiassa.
– Ei tullut mitään koko hankkeestamme! sanoi Wilpponen aivan alakuloisena yli-insinöörille, kun hän muutamia minuutia sittemmin yhdistyi herrain joukkoon, jotka saattivat isännän poikaa ja sen rouvaa asuinhuoneukseen.
– Eikä runoelmastannekaan! ilvehti yli-insinööri. Kuka nyt huolii värsyistä ja kukista? Eikä tämä ensimäinen vastaanotto uuteen kotiin muutenkaan ollut onnea ennustavainen sille, joka enteitä uskoo. Kuoleman vaaraa, haavoja, verta – mutta juuri semmoinenhan romantisuus onkin teistä mieleen, Wilpponen. Nyt saatatte kirjoittaa kertomalaulun siitä, mutta siinä teidän kumminkin täytyy tehdä Hartonen sankariksi.
– Olli, hän on ja pysyy yhtähyvin karhuna! tiuskaisi Wilpponen. Miksi hän ei saattanut sanoa armolliselle rouvalle jotakin sanaa kiitokseksi, kun rouva tarjosi hänelle oman hienoisen nenäliinansa? Ja kuinka epäkohtelias eikö hänen vastauksensa herra Berkowille ollut? Mutta jättiläis-luonto on sillä ihmisellä. Kysyttyäni häneltä, minkä tähden hän ei hetikohta sitonut haavaansa, hän vaan lyhyeen vastasi, ettei ennen ollut sitä havainnut. Olkaa hyvää ja huomatkaa! Hän saa päähänsä kolauksen, joka olisi oikaissut itsekunkin meistä kenttäälle; hän hillitsee ensin hevoset, nostaa armollisen rouvan vaunuista, eikä havaitse itseään haavoitetuksi, ennenkuin veri purskahtaa hänestä virtaamaan; tekisipä toinenkin niin!
Vuorityömiehet olivat sillä aikaa olleet kaikki toverinsa luona; tapa millä tuleva isäntä oli eronnut hänestä ja suorittanut kiitollisuutensa, näytti kumminkin hetkeksi loukanneen heitä. Useita kamaloita silmäyksiä nähtiin, useita tuimia ja kovia morkkaussanoja kuultiin, jopa purnumestarikin rypisti otsaansa, eikä ollut hänellä tällä kerralla yhtään sanaa nuoren herran puollustukseksi. Hän koki saada verta tyrettymään, jossa työssä Martta oli hänelle innollisesti avullisena. Tytön kasvoissa oli hätä ja tuska niin selvästi nähtävänä, ettei se olisi Olliltakaan jäänyt huomaamatta, elleivät silmänsä olisi olleet toisaalle käännettyinä. Katsantonsa, millä hän poismeneviä silmäili, oli omituinen, pitkällinen ja synkeä; silminnähtävästi hän ajatteli jotakin muuta, eikä haavaansa.
Purnumestari, joka aikoi panna väliaikaisen siteen verta yhä juoksevan otsan ympärille, näki nyt, että poika vielä piti pitsi-nenäliinaa kädessään.
– Tuo hämmähäkin verkko! – vanhuksen ääni kuului tavattoman tiukealta, – tuosta kirjaellusta hämmähäkin verkostako meille apua olisi? Anna se Martalle, hän antakoon sen armolliselle rouvalle takaisin.
Olli katsahti nenäliinan puoleen, joka pehmeänä ja lemuavana kuin tuulen löyhkä istui hänen sormiensa välissä; mutta kun Martta ojensi kätensä sitä ottaaksensa, kohautti hän sen tuota pikaa ylös ja painoi haavaa vasten; hienot pitsit veristyivät.
– Mitä teet sinä? sanoi isä kummastuneena, ja puolisuutuksissa. Tuollako repaleella aiot sitoa tuumaa syvän haavan? Luulisinpa liinoja olevan meillä kylliksi.
– Vai niin, sitäpä en ajatellut, vastasi Olli lyhyesti. Anna sen olla, Martta, johan se kuitenkin on pilalla, – ja niin pisti hän ilman sen enempää liinasen mekkonsa alle.
Tytön kädet, jotka vastikään liikkuivat niin sukkelasti, vajosivat tuota pikaa kahtialle, ja hän katseli nyt joutilaana miten purnumestari pani haavaan tarpeellisen tukon ja sitoi oman liinansa sen ympärille. Sillä välin katsoi hän vakavasti Ollia silmiin. Minkä tähden oli Ollilla semmoinen kiire saadakseen tuon kalliin pitsiliinan pilatuksi? Eikö hän tahtonut antaa sitä takaisin?
Muuten nuorella vuorimiehellä ei näyttänyt olevan juuri suurta luonnonlahjaa sairastelemaan. Hän oli jo näyttänyt itsensä melkeän kärtyiseksi tästä hänelle niin runsaasti tarjotusta avusta, ja ainoastaan isän valta taivutti pojan se vastaanottamaan; mutta nyt kavahti hän jaloilleen ja sanoi lujalla äänellä, että oli saanut apua kylliksi, ja nyt vasta voitiin hänet rauhaan jättää.
– Antakaa hänen olla, sen jöröpään sanoi purnumestari. Tiedättehän, ettei maksa vaivaa taistella hänen kanssansa; saammehan kuulla mitä lääkäri sanoo. – Oletpa, Olli, kaunis poika! Korjata nuorelle vallasväelle pystytettyä kunniaporttia, se ei käy millään ehdolla, se olisi liiaksi, mutta heittäytä hevosten eteen, jotka ovat pillastuksissaan, saman vallasväen avuksi, eikä huolia mitään siitä, että sinulla vielä on vanha isä, jolla koko maailmassa ei ole muuta kuin tämä poika, sen kyllä voit. Ja te toiset, jotka seuraatte herraanne ja johdattajaanne kaikissa – eipä haittaisi, jos tälläkin kertaa ottaisitte hänen esimerkiksenne.
– Sanottuansa nämä sanat, joissa, vaikka ukko oli suutuksissa olevinaan, selvästi huomattiin yhtä paljon ylpeyttä pojastansa kuin rakkautta häneen, tarttui hän Ollia käsivarteen ja vei hänen pois seurassaan.
* * * * *
Oli iltapuoli. Juhlallisuudet Berkowin hovissa olivat, mitä vallasväkeen tuli, loppuneet. Sittekuin tuosta hirmuisesta tapauksesta, joka oli tehdä koko juhlallisuuden tyhjäksi, oli onnellisesti selville päästy, oli alkuperäisesti säättyjä menoja tunnollisesti noudatettu. Nuoret äsken-naineet, joiden aika kaiken iltapäivää oli ollut joka suunnalla, olivat nyt vihdoin yksinään asunnossaan. Herra Sihvonen, jonka seuraavana aamuna piti palata vanhemman Berkow-herran luokse pääkaupunkiin, oli vastikään sanonut jäähyväiset, ja nyt lähti palvelijakin huoneesta, laitettuansa iltaispöydän valmiiksi.
Pöydällä palava lamppu levitteli kirkasta, lauhkeata valoansa tämän pienen seura-huoneen vaaleansinisille damasti-tapeteille ja komeille huonekaluille; tämä pieni huone oli, kuten muutkin rakennuksen huoneet, äskettäin kuntoon pantu ja nuoren rouvan vastaanottamiseksi ylen kalliisti varustettu ja oli aiottu hänen erinäiseksi huoneeksensa. Likelle toisiaan vedetyt silkkikartiinit näyttivät kokonansa salpaavan tämän huoneen ulkomaailmasta erilleen; vaaseissa ja marmorimaljoissa lemusi kukkia ja pöydälle pienen nurkkasohvan eteen oli hopeainen ruoka-astiasto asetettuna; näyttipä kaiken tämän komeuden keskellä ystävällisyys ja sopusuhtainen kotirauha kuitenkin asuvan.
Mutta juuri huoneitten suhteen äskenvihityt eivät vielä liene maistaneet tämän