Mutta tämä näin suurella vaivalla ja huolella valmistettu vastaanotto oli päättyvä aivan toisin kuin oli odotettu ja toivottu. Kauhistuksen huuto purnumestarilta, joka seisoi ulkopuolella kunniaporttia, käänsi kaikkein silmät sinnepäin, ja mitä nyt näkivät, oli tosiaankin hirmuista.
Mäkeä alaspäin, kylästä tulevan tien poikki, tulivat tahi oikeammin lensivät vaunut, joiden hevoiset nähtävästi olivat pillastuneet. Arvattavasti pamauksista saikähtyneenä, ne karkasivat hurjaa vauhtia mäkeä alas, niin että vaunut, jotka tuolla epätasaisella tiellä kiitelivät sinne tänne, olivat suurimmassa vaarassa joko keikahtaa oikealla kädellä olevaan äkkijyrkkään putoukseen, tahi musertua vasemmalla puolella olevia vahvoja puita vasten. Ajaja näkyi menettäneen kaiken tolkkunsa, hän oli päästänyt ohjat valloilleen ja oli hengenhädässään tarttunut kuskipenkkiin käsiksi, ja kunnaalta, minne edessä olevat puut estivät näkymästä matkaan saatettua onnettomuutta, pamahteli laukauksia ehtimiseen, joista säikähtyneet eläimet vimmastuivat yhä hurjempaan menoon. Tämän hurjan menon hirmuinen loppu oli vaan kaikille hyvin silminnähtävä; alhaalla sillan luona tuli lopputapaus.
Asuinhuoneuksen ympärille keräytyneet ihmiset tekivät, mitä semmoisissa tiloissa useimmat tavallisesti tekevät. He huusivat kauhistuksesta, juoksivat neuvottomina ja avuttomina mikä sinne kuka tänne, mutta mitä tässä todellakin oli tehtävä tarpeellisen avun saamiseksi, se ei yhdellekään johtunut mieleen. Eipä työmiehissäkään ollut ketään, jolla juuri hädän hetkellä olisi ollut rohkeutta kylläksi, ei ketään, jolla olisi ollut tolkkua tulisessa kiirussa ryhtyä apuun. Olipa kumminkin yksi, joka pysyi järjellään. Oivaltaa koko tuo vaarallinen seikka yhdellä ainoalla silmänluonnilla, lennättää isä ja kumppalit tieltä pois ja hyömätä kohti, oli Ollille silmänräpäyksen teko. Kolmella harppauksella oli hän päässyt sillalle, Martan hätähuuto kuului hänen jälessään – mutta myöhään, hän oli jo karannut hevosia vastaan ja tarttunut niiden suitsiin. Säikähtyneet eläimet karkasivat korkealle pystyyn, mutta sen sijaan, että olisivat seisahtaneet, ne lähtivät uudestaan laukkaamaan ja tahtoivat temmata Ollin muassaan. Kenenkä muun hyvänsä hevoset olisivatkin laahanneet muassaan ja mäsäksi tallanneet, mutta Ollin jättiläisvoima ne sai taltutetuiksi. Hirmuisesti riuhtaisten suitsia, joita hän ei ollut käsistään päästänyt, sai hän toisen hevosen maahan suistumaan; se kompastui ja kompastuessaan veti toisen muassaan – vaunut pysähtyivät.
Nuori vuorimies oli mennyt vaunuin ovelle siinä varmassa luulossa, että tapaisi siellä istuvat tainnoksissa, naisen ainakin. Hänen mielestään pyörryksiin meno oli tavallista ylhäisissä, kun joskus joku vaara oli tarjona, mutta eipä mitään semmoista ollutkaan olemassa nyt, kun, jos milloinkaan, pyörtymiseen olisi ollut syytä kyllin. Nuori rouva seisoi pystyssä vaunuissa, puristaen itseään kaikista voimistaan selkätukeen kiinni, silmänsä tuijottivat vielä äkkijyrkänteesen, jonka pohjalla vauhti todenmukaisesti ensiminuutilla olisi saanut hirmuisen lopun, mutta ei hiiskaustakaan, ei ainoatakaan hätähuutoa ollut päässyt hänen tiukkaan ummistetuilta huuliltansa. Valmiina viime hädässä uskaltamaan hyppäyksen, joka tosin olisi vienyt hänen välttämättömään kuolemaan, oli hän ääneti katsonut kuolemaa silmiin, ja kasvonsa osoittivat, että hän sen teki täydellä tiedolla ja tunnolla.
Olli oli tuota pikaa tarttunut häneen ja nostanut hänen ulos, sillä raivoisat ja potkivat hevoset pitivät vaunuja yhä vielä vaarassa. Muutamissa sekunneissa oli hän kantanut hänet sillan yli, mutta näiden sekuntien aikana katselivat ne tummat silmät vakavasti tätä miestä, joka mokomalla kuoleman ylenkatseella heittäysi miltei hevosten kavioiden alle, ja Ollin silmät liukuivat näiden ihanain, kalpeiden kasvoin puoleen, jotka näin urhoollisesti olivat vaaraa kohdanneet – kentiesi oli nuoresta vuorimiehestä liian outoa saada näin äkkiä pehmeä, läikkyvä silkkivaatetus syleiltäväksi ja tuntea valkean hunnun liehunnan ympärillään; mielen hurmio vilahti hänen kasvoillaan, ja äkisti, miltei kiivaasti laski hän hänet toiselle puolen siltaa maahan.
Eugenia vapisi vielä vienosti, kun huulensa aukenivat syvälle ja vapaasti henkeä vetäisemään, mutta tämä olikin ainoa merkki siitä pelosta ja vaarasta, mistä hän oli päässyt.
– Minä – minä kiitän teitä! Katsokaa miten Berkowin on laita.
Olli, joka juuri aikoi tehdä sen, seisahti kummastuneena. "Katsokaa miten Berkowin on laita," sanoi nuori puoliso, hetkellä, jona jokainen muu tuskissaan olisi huutanut miestään nimeltä, ja hän sanoi sen sangen kylmästi, aivan hätäilemättä. Aavistus siitä, mistä herrat paltalla sitä ennen olivat niin juurtajaksain puhelleet, nousi nuoressa vuori-työmiehessä; hän kääntyi pois ja meni katsomaan "herra Berkowia."
Tämä ei kumminkaan tarvinnut enään hänen apuaan; hän oli jo astunut ulos ja tullut sillan yli. Artturi Berkowin toimeton ja väliäpitämätön luonnon-laatu ei ollut tässäkään kovan onnen-kohtalossa kieltäynyt. Kun vaara noin äkkiluulematta tuli ja hänen nuori vaimonsa aikoi hypätä vaunuista ulos, oli hän vaan laskenut kätensä hänen käsivarrelleen ja hiljaa sanonut: "Istu paikallasi, Eugenia! Sinä olet hukassa jos rohkenet semmoisen hypyn." Sitte ei sanaakaan, ei tavaustakaan vaihetettu heidän välillään; mutta sillä aikaa kun Eugenia seisoi pystyssä vaunuissa, katsellen eikö apua tulisi ja päättäneenä, että kuitenkin viimeisessä hetkessä viimeistä keinoa koettaisi, istui Artturi liikkumatta paikallaan; heidän siltaa lähetessä, oli hän ainoastaan silmänräpäykseksi laskenut kätensä silmille, ja olisi uskottavasti antanut paiskata itsensä ynnä matkakumppalinsa kanssa mäsäksi, ellei apu olisi tullut juuri kun sitä paraiten tarvittiin.
Nyt seisoi hän sillan käsipuun vierellä, kentiesi hiukan kalpeampana kuin tavallisesti, mutta vapisematta ja ilman pienintäkään merkkiä mielenliikutuksesta. Eikö ollut hän mitään tuntenut, vai joko hän jaksoi malttaa mielensä?
Apua, jota nyt ei lainkaan enään tarvittu, tuli kaikilta kulmilta. Tusinoittain käsiä oli tuota pikaa liikkeellä, kumoon suistuneita hevosia seisalleen nostamassa ja puolitainnoksissa yhä olevaa ajajaa vaunuista auttamassa. Koko hääväki tunkeili ympärille nuorta pariskuntaa säälimään ja surkuttelemaan. Kysymyksiä tehtiin ja apua tarjoiltiin mitä suinkin arvattiin; käsittää ei lainkaan voitu, miten onnettomuus oli tapahtua saattanut, ja paukauksia, ajajaa ja hevosia syytettiin vuorotellen. Artturi, puuttumatta sekautumatta mihinkään, antoi tätä menoa hetkisen aikaa kestää; mutta teki sitte poistavan liikahduksen.
– Ei, hyvät herrat, minä pyydän! Näettehän, ettei meille kummallekaan ole vahinkoa tullut. Menkäämme kaikin mokomin huoneisin.
Hän tahtoi tarjota kätensä puolisolleen taluttaaksensa häntä huoneisin, mutta, Eugenia jäi seisomaan ja katseli vaan ympärilleen.
– Entä pelastajamme? Eihän hänelle liene mitään tapahtunut?
– Niin, senpä olimmekin unhottaa, sanoi tirehtööri vähän hölmistyneenä. Eikö se ollut Hartonen, joka hevoset pidätti? Hartonen, missä olette?
Hartonen ei vastannut mitään, mutta Wilpponen, joka ihmeissään tästä ihastuttavasta uroteosta kokonaan oli unhottanut entisen kaihelmansa Hartosta vastaan, huudahti innollisesti: "Tuolla hän seisoo!" samassa lentäen nuoren kaivosmiehen luokse, joka heti oli poikennut syrjään ja nyt nojasi erästä puuta vasten.
– Hartonen, teidän pitää – mutta taivaan nimessä, mikä teitä vaivaa? Aivanhan