Artturi Berkow. E. Werner

mitkä halusivat saada siellä ulkona purkaa äärettömän täydelliset muistutuksensa ja havaintonsa morsiusparin sekä likimmäisten sukulaisten vaatetuksen, näön ja käytöslaadun suhteen. Vähemmässä kuin kymmenessä minutissa oli tämä tilava temppeli typö tyhjä; ainoastaan iltarusko tuikki korkeiden akkunain kautta sisään, valaisten alttaria ja alttaritaulua punaisella kiillollaan. Tuulen hengen liikuttamat kynttilänliekit liehuivat sinne tänne, ja laattialle runsaasti levitetyt kukkaset levittivät lemuansa. Naisten laahot olivat la'asseet niitä, herrain jalat niitä tallanneet. Mihinkäpä kukkarukot kelpaisivatkaan tässä timantinloisteessa, tässä juhlallisuudessa, jossa yhdistystä vietettiin vapaaherrallisen ritarisuvun tyttären ja maakunnan pääkaupungissa asuvan miljoonanmiehen pojan välillä. Windegin hovilinnan eteen vaunut jo olivat pysähtyneet ja siellä, juhlallisesti valaistuissa huoneissa, elämä jo alkoi käydä vilkkaaksi. Vastaanotto-salissa nuori rouva seisoi käsi kädessä puolisonsa kanssa, kirkkahimmassa valon loisteessa, yhtä ihanana, yhtä korskeana ja jääkylmänä, kuin hän vähää ennen oli alttarin edessä seisonut, ympärillä seisovain vieraiden onnentoivotuksia nyt vastaan ottaen. Oliko hän suostumuksellaan vastikään vahvistanut onnensa? – Synkeys, mikä yhä vielä varjosi hänen isänsä otsaa, kenties antoi siihen toisen vastauksen.

      * * * * *

      – Noh! Jumalan olkoon kiitos, niin olemme nyt viimein valmiit! Viimeiselläpä hetkellä saimmekin kaikki valmiiksi; neljännes tunnin perästä he voivat olla täällä. Olen antanut tarkat ohjeet väelle siellä kunnaalla; heti kun vaunut näkyvät mäellä, pamahtaa ensimäinen kanuunan laukaus.

      – Mutta, herra johtaja, tänäpänäpä olettekin oikein innoissanne ja ilomielin.

      – Säästäkää toki voimianne tähdellisimpään hetkeen.

      – Tottapa kai, teidän asemassanne, te kun olette seremonianmestari ja ylihovimarsalkka.

      – Säästäkää te vaan kokkapuheitanne, hyvät herrat! keskeytti vihastunut johtaja nämä pilkalliset puheet. Soisinpa että tämä kirottu puuha olisi uskottu jollekin teistä. Minä olen saanut siitä kylläni.

      Koko lukuisa työväestö Berkowin suurissa vuorikaivoksissa ja laitoksissa oli täydessä juhlapuvussa kokoontunut asuinhuoneuksen terrassin juurelle. Tämä linnan kaltainen, uuden-aikaisimpaan ja kauniimpaan huvila-muotoon rakettu huoneus, komean pitkä puolensa, korkeiden peili-akkunainsa ja loistoisan pääporttinsa kanssa, teki jo semmoisenaan mahtavan vaikutuksen, jonka ne avarat ja luonnikkaat puutarha-laitokset, mitkä sen kaikin puolin ympäröitsivät, tekivät vielä tuntuvammaksi, etenkin tänä päivänä, kun kaikki oli juhlapukuun hankittuna. Erittäinkin oli kaikki kasvihuoneet tyhjennetty porraskäytäväin, balkongan ja penkereiden koristamiseksi mitä uhkeimmalla kukkaisloistolla. Kalliimmat ja harvinaisimmat kasvit, joita muuten harvoin laskettiin ulko-ilmaan, levittivät täällä väriensä loistoa ja kukkainsa lemua. Avaroilla ruohokentillä viskoivat lähteet kimelteleviä suihkujaan korkealle ilmaan, ja oven edessä kohotti suunnattoman suuri kukkakiehkuroilla ja lipuilla koristettu kunniaportti kukilla kaunistetun holvikaarensa.

      – Olen saanut siitä kylläni! toisti johtaja, astuen likemmä toisia herroja. Täällä vaatii herra Berkow mitä loistoisinta vastaanottoa ja luulee kaikki olevan hyvin tehtynä, kun antaa meidän rajattomasti varoja käyttää; mutta väen mieluisuutta hän ei lainkaan ota lukuun. Niin, jos meillä työmiehet vielä olisivat semmoiset kuin olivat kaksikymmentä vuotta tätä ennen! Jos siihen aikaan oli joku joutopäivä, tahi joku juhlallisuus tanssineen illalla, niin silloin ei tarvinnut pitää huolta eläköön-huudoista; entäs nyt – toimeton huolettomuus toiselta, julkinen vastustus toiselta puolen; eipä paljon puuttunut ettei nuorelta vallasväeltä kaikkea tervetulettelemista olisi kielletty. Jos huomenna palaatte pääkaupunkiin, herra Sihvonen, niin eipä haittaisi, jos te siellä epähuomiosta puhuisitte vähän niistäkin oloistamme, jotka vielä ovat tuntemattomat, tahi ehkä pidetään tuntemattomina.

      – Siitäpä varon itseäni! vastasi puhuteltu jurosti. Tahtoisitte koolla siellä vastaanottamassa arvoisan isäntämme käskyjä sinäkin hetkenä kun hänelle ilmoitetaan asioita, jotka eivät ole hänelle mieleen. Minä semmoisissa tapauksissa väistän häntä niin paljon kuin suinkin.

      Toiset herrat naurahtelivat; ei näyttänyt poissa oleva isäntä nauttivan heidän erinomaista kunnioitustaan.

      – Siis on hän kuitenkin saanut sen ylhäisen yhdistyksen aikaan sanoi yli-insinööri. Vaivaa hänellä kyllä on ollut siitä asiasta, mutta tämä yhdistys on toki jonkunlainen korvaus siitä aatelis-arvosta, jota häneltä tähän asti niin yksipintaisesti on tahdottu kieltää, ja johon päästäksensä varsin valtaväkisin hän hyörii ja pyörii. Se voittoriemu ainakin hänellä nyt on että näkee, ettei vanha aatelisto enään loukkaudu hänen porvarillisuuteensa, kun itse Windegit käyvät heimoksiksi hänen kanssansa.

      Herra Sihvonen nytkäytti hartioitaan!

      – Minkäpä muun voisivat tehdäkään! Perheen perin rappeutuneet asiat eivät ole mikään salaisuus pääkaupungissa. Mutta että kopean paroonin oli yhtä helppo antaa tyttärensä semmoiselle kauppatuumalle alttiiksi, sitä epäilen. Windegit kuuluivat ikivanhoista ajoista asti ei ainoastaan vanhimpaan, vaanpa samalla pöyhkeimpään ylimyskuntaan. Nyt vihdoin on heidän täytynyt notkistua katkeran välttämättömyyden edessä.

      – Se vaan on varma, että meille tämä ylhäisyyteen kohoaminen tulee maksamaan julman paljon rahaa! sanoi johtaja päätänsä pudistellen. Oli miten oli, niin tottapa parooni oli ehtonsa määrännyt. Muuten en voi lainkaan käsittää mitä kaikilla näillä uhrauksilla tarkoitetaan. Kyllä vainen, jos tyttärelle ostettaisiin arvo ja nimi, mutta tietysti herra Artturi tulee olemaan halpasukuinen mies niin kuin ennenkin, vaikka puoliso on ikivanhaa aatelis-sukua.

      – Niinkö luulette? Löysinpä vetoa että asiat käyvät päinvastoin. Semmoinen sukulaisuus tuottaa enemmin tahi myöhemmin seurauksensa. Paroonitar Windeg – Babenau'in mieheltä, paroonin vävyltä, vihdoin ei kielletä sitä aatelis-arvoa, jonka havussa isänsä tähän asti aivan suotta on voimiansa ponnistellut. Ja mitä isään tulee, niin eipä sovi häntä estää miniänsä salongissa yhtymästä seuroihin, jotka tähän asti ovat hänelle selkänsä kääntäneet. Kyllä tunnen isäntämme! Hän hyvin kyllä tietää, mitä tämä naiminen hänelle tuottaa, ja sentähden voi hän antaa sen maksaakin jotakin.

      Eräs konttoori-palvelija, nuori, hyvin valkeaverinen mies, hiukan ahtaasen hännystakkiin ja silohansikkoihin puettu, näki soveliaaksi virkkaa sanan hänkin.

      – Mutta en ymmärrä, minkä vuoksi nämä äsken naineet tekevät hääretkensä tänne meidän yksinäisille maisemille, eikä sen sijaan runollisuuden maahan, Italiaan.

      Yli-insinööri nauroi ääneen.

      – Mitä sanotte, Wilpponen? Runollisuuttako tähän rahain ja nimen yhdistykseen? Muuten ovat hääretket Italiaan tulleet niin tavallisiksi, että herra Berkowikin katsoo ne kovin halpa-arvoisiksi. Ylimykset matkustavat semmoisissa tiloissa "maakartanoihinsa", ja nythän ennen kaikkia tahdotaan olla ylimyksiä – pelkkiä ylimyksiä.

      – Pelkäänpä että syy on joku arveluttavampi, sanoi johtaja. Peljätään näetsen, että nuori herra voisi käytellä rahoja samalla tavalla Romassa ja Neapelissa, kuin on käytellyt niitä viime vuosina pääkaupungissa, ja se oli hyvään aikaan kuin tehtiin loppu siitä elämästä. Tuhlaus menikin jo viimein satoihin tuhansiin! Kaivonkin voi tyhjentää, ja herra Artturi oli jo hyvällä alulla näyttämässä isälleen semmoisen esimerkin.

      Sihvosen ohuet huulet myhäilivät karvaasti.

      – Eikö isänsä kaiken aikaa ole häntä juuri semmoiseen elämään johtanut; nyt hän niittää vaan, mitä on kylvänyt! Muuten voitte olla oikeassa; ehkäpä täällä yksinäisyydessä helpommin opittaneen tottelemaan nuoren puolison ohjeita! Pelkään vaan puolison sitouneen tähän ei juuri kadehdittavaan tehtävään ilman erinomaista innostusta.

      – Luuletteko häntä pakoitetuksi? kysäisi Wilpponen intoisesti.

      – Miksipä olis juuri pakoitettukaan?