Tuska on ihmiselle hyödyllinen; se innostuttaa hänen mielikuvitustaan ja pakottaa hänet ulkopuolelta maailmaa etsimään päämäärää, johon hän voi kiintyä.
Kuinka vähän ja samalla kuinka paljon ihminen tarvitsee voidakseen olla iloinen ja onnellinen! Minusta tuntuu toisinaan, kuin minun tulisi aina olla iloinen ja aina voida olla tyytyväinen; ah, ilo on niinkuin aurinko, se karkoittaa pois kaikki usvat ja hämärät, mutta kuitenkin seuraa musta yö sen jäljessä.
Äidillinen luonto avaa sitä lempeämmin sylinsä, mitä enemmän tuntee itsensä ihmisten hylkäämäksi.
Kyynelet ovat sydämen avaimet, ne ovat ihmisen kalleimmat koristukset. Silloin kun ihminen on autuas, hän sulaa kyyneliin ja samoin, kun hän on onneton; siitä voi myöskin aavistaa, kuinka lähellä taivaallinen autuus ja mainen onnettomuus ovat toisiaan. Minä kiitän Jumalaa niistä hetkistä, joina hän on koroittanut ja antanut minun sieluni ilosta paisua, niinkuin niistä, jolloin hän on masentanut sen, että se selkeämmin tuntisi mitättömyytensä hänen ja hänen armonsa edessä.
Ystävyys.
Selittämätön kunnioitus – jumaloiminen silloin valtaa sielun, kun se löytää ihmisen, joka ymmärtää sen poltteen ja sen salaiset liekit. Olisi valmis lankeamaan hänen jalkoihinsa ja vuodattamaan sielunsa hänen helmaansa.
Ystävyyden liekki on pyhempi ja armaampi kuin rakkauden, samoinkuin pohjolan kesäyö on ihanampi ja hurmaavampi kuin etelän.
Ihminen tuntee aina povessaan tarpeen omistaa ystäviä, hänen sielunsa harhailee alati ympäri etsien heimolaista saadakseen hänen syliinsä vuodattaa sydämensä selittämättömät liekit, sanomattomat tunteet.
Ystävät rakastavat aina kestävämmin ja syvällisemmin kuin rakastajat.
Aina tahtoo mieluummin saada ystävän kuin rakastajattaren; ystävyyden pyhä liekki on ikäänkuin valmistus rakkauden hehkuvaan tuleen.
Ensimmäinen nuoruuden ystävyys jättää pysyvimmän jäljen sieluun.
Tulee aina tuntea oma arvonsa; siten tuntee myös, kuinka syvästi onnelliseksi voi tehdä sen, joka luottamuksella heittäytyy ystävänä syliimme ja antaa meille sydämensä.
Omituista on mikä tunne valtaa mielemme, kun meidän on eroaminen niistä, jotka ovat meille rakkaat. Emme luule koskaan enää voivamme olla iloisia; tunnemme itsemme yksinäisiksi koko maailmassa, ja sydän tulee niin tyhjäksi ja suruisaksi.
Rakkaus.
Mitä olisi maailma ilman rakkautta! Se on elonprinsiippi kaikessa.
Ken rakastaa vailla vastarakkautta, koettaa ylenkatseella rakastettuaan kohtaan tyydyttää ylpeyttään; ah, tämä ylpeys sulaisi kuitenkin ensimmäisestä ystävällisestä sanasta rakastetun huulilta.
Tunteelliselle on kaksin verroin tuskaisa tunne, ettei näe itseään niin paljon rakastetuksi kuin katsoo ansaitsevansa; hehkuva sielu rakastaa äärettömästi, mutta vaatii myös ääretöntä vastarakkautta.
Tunnemme jonkunmoista sukkamielisyyttä, kun näemme useiden rakastavan ja pitävän arvossa sitä, jota rakastamme saamatta hänen vastarakkauttaan.
Tunteelliselle sielulle on jo paljon olla lähellä sitä, jota rakastaa, vaikka rakastettu ei tunnekaan tunteitamme. Uskottelemme, että rakastettu toki toisinaan ajattelee meitä, kun olemme hänen silmiensä edessä, ja toistensa ajatteleminenhan on niin hurmaavaa rakkaudelle.
Tuskallisinta on nähdä, että ne, joita rakastamme, eivät meitä ymmärrä.
Jonkunmoinen sääli sekaantuu halveksitun rakkauden synnyttämään ylenkatseeseen; tunnemme, että ei kukaan voisi niin hyvin silmätä rakastetun sydämeen kuin me, ja ettei kenelläkään olisi niin monta riemua tarjottavana kuin meillä.
Tahdon edelleen rakastaa niin palavasti, niin lakkaamattomasti, että vihdoin joku samansävelinen sydän avautuu minun hehkuvalle, pyhälle rakkaudelleni. Tämä syvä, hehkuva rakkaus on aina oleva minun sieluni perusaine, kunnes se näkee kaipauksensa tyydytetyksi ja aavistuksensa toteutetuksi. Sillä en koskaan usko, että taivassyntyinen kaipaus jää täyttymättä.
Maallinen rakkaus ei ole koskaan alhainen ja halveksittava; se on kuva taivaallisesta ja ylimaailmaisesta. Sen vuoksi säilytä suloisen, rikasaavisteisen rakkauden tunne syvällä sielusi sisimmässä, jos maan jäinen käsi tahtoo sammuttaa sen säkenen.
Sillä vaikeinta, mutta myös vihdoin suloisinta ja voitollisinta on voida säilyttää sielunsa hennot ja aavistavat tunteet, tähteet enkelien maailmasta, puhtaina maan matalasta ja arkipäiväisestä saastasta.
Runous.
Lyijykahlein olemme sidotut elämään, joka meitä ympäröi. Jos voisimme kohota siihen ihanteelliseen elämään, joka joskus kuvastuu sieluumme, avautuisi meille uusi maailma.
Mielikuvitus on se voima, joka kohottaa meitä maata korkeammalle. Mielikuvitukseton ihminen on puoli-ihminen; ihminen, jolla on kylmä järki, vaan ei mielikuvitusta, on mies, joka voi käydä, mutta ei juosta.
Se joka luulee, että runoilijan sydän ei sisällä enemmän kuin mitä hän laulaa, ei käsitä neron syvyyttä.
Runoilijan jokainen ajatus, jokainen tunne on runoutta – koko hänen elämänsä on eepos.
Täytyy olla runoilija oikein käsittääkseen runoilijaa.
On äärettömän suloista lukea kaunista runoelmaa, mutta äärettömän paljon kauniimpaa se on runoilijalle, joka sen on sepittänyt. Se joka luulee, että runoilija voi laulaa kylmäverisesti ja kylmällä harkinnalla, ei tiedä mitä runous on.
Tosi runoilija ei sepitä koskaan; hän laulaa ilmoille mitä hän tuntee sydämensä kyllyydessä, hänen sielunsa on kohonnut ylös maasta, hänen olentonsa väräjää, ja silloin hän tuntee mitä hänen tulee laulaa ja ihmettelee itse jäljestäpäin tunteitaan.
Runous on inspiratsionia, hengen purkautumista ilmoille; siitä sen ihmeellinen, sen korkea merkitys ja sen taivaallinen voima.
Minun on mahdoton käsittää, miten runoilija voi olla uskonnoton.
Uskonto on taiteen A ja O, sen sisin elämänprinsiippi. Ei kukaan tosi taiteilija ole saanut aikaan mitään suurta ilman uskontoa. Siitä lähtevät hänen sielunsa hiljaiset, autuaat aavistukset, ja se on päämäärä, jonka tähtitarhaiseen kotimaahan hän pyrkii.
Itse runouden olemukselle on ominaista kohottaa meitä lähemmäksi Jumalaa, jopa on runous uskonnon synnyttäjiä, niinkuin Novalis sanoo: jumaluuden ilmestys, joka soinnuttaa sielua hyvyyteen.
Kukapa voisikaan kuunnella oikeaa runoelmaa tuntematta itseään kohotetuksi maallisuudesta ylemmäksi, rohkeuden innostamaksi ja tuntematta kulkevansa kohti pyhää, aavistettua päämäärää.
Mitä on kaunis maan päällä, jollei meidän aavistuksiamme, meidän mielikuvitusleikkejämme? Todellisuus ei voi tarjota meille mitään, joka voisi tyydyttää sielua.
Runoilijaa ei tule missään tuomita tavallisen ihmisen mitalla. Hän on ilmiö, taivaasta tullut profeetta. Virheissäänkin hän on suuri ja kaunis – kaunis samoinkuin tulivuoret ovat kauniit; ne peloittavat ja kiehtovat sielua puoleensa samalla kertaa, ja niiden sisässä riehuva tuli syytää ilmoille liekkejä ja säkeniä, mutta ei koskaan voida käsittää sen syvyyksien hehkuvaa kuohua.
Ihanimmat hetket, joita ihminen nauttii, ovat, rukousta lukuunottamatta, ne, jolloin mielikuvitus vapaasti saa lyödä leikkiään, mutta nämä hetket ovat liian kalliita ja liian korkeita ihmiselle – siksi niitä on niin harvoin.
Ihmisten välinpitämättömyys on vahingollisinta taiteilijalle; hän tahtoo, että ihmiset kuuntelisivat hänen säveliään, ja hän ikävöi, että joku samantunteinen rinta antaisi vastakaiun hänen tunteilleen. Veltostuneena ja arkipäiväisenä, turmeltuneena aikana voi tuskin mitään taiteilijaa syntyä.
Nero.
Vaaditaan